Elämäni PMS:n kanssa. Voisin kai kirjoittaa pienen romaanin. PMS, suurin osa naisista on ainakin joskus kuullut puhuttavan asiasta. Niistä kolmesta kirjaimesta, joiden varjolla saa käyttäytyä kerran kuukaudessa kuin kakara. PMS, kuinka monta vitsiä olenkaan kuullut väännettävän kyseisestä aiheesta. Aina ei ole naurattanut. 

Itketkö nyyhkyleffoille. Kyllä. Kauhuleffoille myös. PMS. Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Mielellään suklaakuorutuksella. PMS. Turvottaa ja pierettää, miten naisellista. PMS. Vituttaakin ehkä. Ainakin hieman normaalia enemmän. PMS. Tuttua kai monelle. Minulle myös. Entä, jos oireet nostetaan potenssiin tuhat ja kerrotaan vielä sadalla. Minä olen niitä harvoja onnekkaita, jotka tietävät, mitä silloin tapahtuu.

Kun vihdoin hain apua oireisiini, lääkäri epäili hetken minun olevan maanisdepressiivinen. Kieltämättä olisin sopinut kuvaan suhteellisen hyvin. Ainoana erona se, ettei sairaus koskaan kulje kuukauden sykleissä. Ja luottotietoni ovat kunnossa. Tämä oli lääkärille erittäin tärkeä tieto. Olisi kai pitänyt kertoa, että olin edellisellä viikolla pistänyt koko säästötilini sileäksi. Lääkäri oli kuitenkin osittain oikeilla jäljillä. Sellaista elämäni on. Iloa, riemua ja täydellistä kaaosta.

Päivä yksi. Mikään ei ole mahdotonta. Elämä on lähes täydellistä. Kaikki on selkeää. Ei sitä pysty sanoin kuvailemaan, ellei itse koe. Sitä hetkeä, kun heräät uudelleen eloon. Täynnä tarmoa ja intoa. Aloitat olohuoneen siivouksen ja revit ohimennen tapetitkin seiniltä. Kyllähän sinä nyt yhden huoneen tapetoit vaikka unissasi. Pikku juttu sinulle. Elämä on ihanaa. Se on ihanaa, kunnes... Mikään ei enää ole mitään. Sinä et ole mitään. Olet säälittävä ihmisjäte, jolla ei ole mitään arvoa. Et aina, mutta pahimmassa tapauksessa. Pelkkä kaupassa käyntikin saattaa olla sula mahdottomuus, miten helvetissä osaisit vaihtaa palaneen sulakkeen. Istut keskellä olohuoneen lattiaa ja itket, koska et saa maalipurkkia auki. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta... Ei joka kerta yhtä vahvana. Välillä saattaa mennä kuukausia suhteellisen tasapaksusti. Ilman, että mielialasi heittelevät täysin laidasta laitaan. Mutta joka kuukausi ne heittelevät ainakin hieman. Luin lääkärissä käynnin jälkeen paljon maanisdepressiivisyydestä. Joku oli kirjoittanut, että mania vaiheessa jopa luonnossa esiintyvät värit näkyvät kirkkaampina ja kauniimpina. Kuulostaako hullulta. Ei minusta. Minä olen nähnyt ne.

Ei PMS ollut missään nimessä ainut syy erooni. Ei, vaikka suurin osa ongelmistamme kai aiheutui siitä. Tai eivät ne suoranaisesti siitä aiheutuneet. Ongelmia oli ilman PMS:ääkin. Niitä ei vain koskaan käsitelty asiallisesti. Ne käsiteltiin silloin, kun PMS tuli vierailulle. Oli siis ongelmia. Ongelmia, jotka käsiteltiin vain PMS:n vallassa. Ja jokainenhan varmasti ymmärtää, että silloin ei todellisuudessa käsitellä mitään. No, oli miten oli... Suhteessani oli tuhansia asioita, jotka vaivasivat minua. Asioita, jotka saivat voimaan aika ajoin entistäkin huonommin. Ja silloin minä menetin hallinnan. Ja koska olen ihminen, jonka on vaikea myöntää virheitään, en ymmärtänyt hakea apua ongelmaani. Ehkä olisimme sitä kautta saaneet myös apua niihin muihin pieniin ongelmiin, jotka vuosien saatossa painoivat mieltäni aina vain enemmän. Ja silloin, kun asiat painoivat liikaa, minusta kuoriutui esiin todellinen hirviö.

PMS on edelleen osa elämääni. Ei avioero sitä mihinkään vienyt. PMS ei kuitenkaan oireile enää yhtä rajusti. Elämä on tasaisempaa. Minä olen tyytyväisempi. Minun on henkisesti helpompi olla nykyään. Saatan silti olla tiettyyn aikaan kuukaudesta sulkeutuneempi ja vetäytyneempi. Vihata peilikuvaani ja kokea olevani enemmän ja vähemmän saamaton ja kykenemätön tekemään asioita. Saatan itkeskellä ja olla ailahtelevainen. Minä en kuitenkaan enää itke koko päivää peiton alla surkeaa elämääni. Minä en saa hillittömiä raivokohtauksia. Ja mikä tärkeintä... Minä en vihaa itseäni. Minä en pääse kai koskaan eroon ongelmastani. Minä pystyn kuitenkin elämään sen kanssa. Kunhan elämäni pysyy tasaisena. Ja jos se ei pysy, kynnys hakea apua on jo ylitetty

.