Unelmoin aina salaa häistä. Niinhän varmaan suurin osa naisista. Mieheni ei koskaan halunnut naimisiin, ainakaan minun kanssani. Pakon edestä kai meni, en olisi muuten antanut lapsille hänen nimeään. 

En saanut koskaan salaa kaipaamani kosintaa. Jouduin kosimaan itse. Karkauspäivänä. Olin kosinut jo edellisenäkin, mutta sain silloin rukkaset. Kateellisena kuuntelin kavereideni tarinoita. Jokainen mies oli tavalla tai toisella nähnyt vaivaa kosiakseen heitä. Tehnyt jotain enemmän ja vähemmän romanttista ja kosinut. En kaivannut edes romantiikkaa, olisin vain halunnut tietää olevani hänelle tärkeä. Niin tärkeä, että hän olisi halunnut tehdä minusta vaimonsa. En ollut, en vain suostunut myöntämään totuutta. Olisin ollut hetken maailman onnellisin nainen, jos olisin kuullut hänen suustaan sanat "Mennään naimisiin.".

En saanut koskaan salaa haluamiani häitä. En halunnut isoja häitä, sellaiset pienet ja intiimit. Ei niin viralliset. Lähimmät kaverit ja sukulaiset. Ruokaa, juomaa, musiikkia ja hauskanpitoa. Pienet juhlat, mutta häät kuitenkin. Mies ei halunnut, hänellä ei varmaan ollut mitään juhlittavaa. Sain kuitenkin pukeutua hääpukuun. Sain kampauksen ja meikin. Sain meistä monta ihanaa kuvaa. Näytin kerrankin nätiltä ja niin onnelliselta. Mieskin näytti onnelliselta, hän on hyvä valehtelemaan. Enää niillä ei ole merkitystä. Revin kappaleiksi suurimman osan. Ehkä poltan jäljelle jääneet. Elleivät ne olisi ainoat kauniit kuvat itsestäni, olisin jo tuhonnut jokaisen.

Luultavasti menen vielä joskus naimisiin. Luulin aina, että menen naimisiin vain kerran elämässäni. Olen kuitenkin nuori, tapaan vielä ihmisen, jonka kanssa on niin hyvä olla. Ainakin toivon sitä. Ehkä saan kaiken haluamani silloin. Ensin pitäisi kuitenkin erota.