Puhuminen. Auttaa ja helpottaa, mutta joskus tuntuu, että olisi helpompi olla tonkimatta asiaa koko ajan. Kaverit ovat arvossaan. Heidän merkityksensä tajuaa täydellisesti vasta, kun heidän tukeaan tarvitsee enemmän kuin koskaan. Jossain kohtaa pitää kuitenkin ymmärtää myös se, ettei kukaan jaksa kuunnella kuukaudesta toiseen sitä samaa tarinaa. Ei kavereitakaan saa liiaksi kuormittaa. 

 

Ammattiapu. Itse olisin kaivannut pahimmassa vaiheessa jotakuta, jolle puhua. Jotakuta täysin ulkopuolista. Oma pää alkoi tuntua liian ahtaalta käsittelemään tätä kaikkea. Valitettavasti jonot ovat liian pitkät ja ensimmäinen aika on vasta parin viikon päästä. Enää en koe tarvetta. Taidan peruuttaa ajan ja antaa sen jollekkin, joka on mahdollisesti hieman akuutimmassa vaiheessa. Ei ehkä olisi edelleenkään huono asia puhua tästä jollekulle. Mutta mitä minä sieltä enää saan... Ei tähän asiaan löydy selitystä. Enkä minä enää syytä itseäni. En vaikka olisin voinut tehdä joitain asioita toisin. Ei tämä silti ole täysin minun vikani. Enkä minä enää koe olevani paskin mahdollinen ihminen maan päällä. Paitsi ehkä taas parin viikon päästä, kun PMS ottaa vallan. Mutta sille ei yksikään terapeutti voi mitään tehdä. Se on asia, jonka tiedostan. Asia, jota vihaan. Asia, jonka toivon taas laantuvan, kun elämäni palaa täysin raiteilleen.

 

Liikunta ja harrastukset. Auttavat varmasti enemmän, kuin kotona makaaminen. Suurin apu saattaa olla, jos löytää jonkin täysin uuden mielenkiintoisen harrastuksen. Itselläni ei ollut aikaa miettiä mitään uutta, vanhassakin oli tarpeeksi. Oli hyvä saada ajatukset välillä johonkin ihan muuhun, kuin kotioloihin. Ellei muuta, niin auttoihan liikkuminen myös saamaan ulkomuotoa taas hieman lähemmäs entistä. Ja kohottaahan se itsetuntoakin, kun huomaa keräävänsä edelleen katseita salin komeimmilta tyypeiltä. Suosittelen eroamassa olevaa valitsemaan harrastuksen, jossa törmää mahdollisimman paljon vastakkaiseen sukupuoleen.

 

Kirjoittaminen ja lukeminen. Siksi kai minä tätä teen, kirjoitan. Ehkä se tavallaan auttaa. Jokinlaista terapiaa. Saa sanottua asioita, joita ei ehkä edes kavereilleen kehtaa kertoa. Lukemaan en ole ehtinyt. En vaikka varmasti löytyisi tuhansia kirjoja, joista olisin löytänyt vinkkejä parempaan selviytymiseen. 

 

Työ. Välillä auttaa, mutta pahimpana aikana mihinkään ei kyennyt keskittymään. Pitää kuitenkin kiinni arjessa. Helpointa olisi, jos työ olisi ymmärtäväinen. Sellainen, joka antaisi anteeksi pienet virheet, koska kriisin keskellä et ole täydellinen. Omani ei ole sellainen. Ei saisi unohtaa mitään. Oma neuvoni on kertoa erosta avoimesti. Varsinkin, jos joudut olemaan tekemisissä työkavereidesi kanssa paljon. He ymmärtävät helpommin mahdolliset raivonpuuskasi ja saamattomuutesi. Jos ovat millään tavalla ymmärtäväistä sorttia. Itse en ole voinut kertoa. Vasta viikko sitten kerroin yhdelle, jonka veli on samassa tilanteessa kanssani. Muut varmaan sitten kuulevat asian ajallaan. Yksi kyllä ihmetteli jo aikoja sitten sormukseni puuttumista.

 

Musiikki. Pitää jossain vaiheessa tehdä lista biiseistä, jotka ovat soineet tauotta auton kaiuttimissa. Löytyy itkuvirsiä, vihabiisejä, tarinoita kaipauksesta ja selviytymisestä. Löytyy biisejä, jotka eivät varsinaisesti edes kerro erosta, mutta jotka saan nekin kuulostamaan siltä.

 

Lapset. "Olisit iloinen siitä, että sinulla on sentään kaksi ihanaa lasta.". Olenhan minä, mutta... Pahimmassa vaiheessa en voinut olla miettimättä sitä, kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan ilman lapsia. Kuinka voisin vain erota ilman, että täytyy pitää toiseen pakosta yhteyttä. Yrittää pysyä hyvissä väleissä... Ei se tarkoita sitä, ettenkö rakastaisi lapsiani. Ei missään nimessä. Elämä olisi vain tuhat kertaa helpompaa.

 

Positiivinen elämänasenne ja usko tulevaan. Vaikeaa, jos mottona on aina ollut "pessimisti ei pety". 

 

Huumori. Huumori on sitä, mikä saa minut pysymään järjissäni. Asioista on helpompi puhua. Ainakin minulle. Aina ollut. Kyllä läheiseni silti tietävät, että minuun sattuu. Sattuu niin helvetin lujaa, vaikka teen välillä koko asiasta vitsin.

"Kattelin tota naapurin tyttöä yks päivä. Ihan hyvä, että mies muutti pois... Parin vuoden päästä se ei varmaan olis enää kyenny pitämään näppejään erossa. Sen verran sutjakka tyttö." 

"Missä me ollaan tavattu aiemmin?" "En mä tiiä... Sä oot varmaan pannu mun miestäni."

 

Korvikesuhde. Ehkä kiistellyin selviytymiskeino. Itselleni kuitenkin ihan selkeä valinta. Johtuu varmaan huonosta itsetunnostani. Tarvitsen jonkun pönkittämään sitä, kertomaan, että olen edelleen ihana ja kaunis. Ettei markkina-arvoni ole laskenut vielä nollaan. En kuitenkaan ole niitä kaikkein säälittävimpiä tapauksia. Niitä, jotka hyppäävät samantien uuteen vakavaan suhteeseen ja yrittävät haudata eronsa jonnekkin sen alle. Muuttavat kuukauden päästä yhteen uuden rakkaansa kanssa ja istuttavat entisen suhteensa tiukasti uudelle nahkasohvalle. Minä en halua mitään vakavaa. Minä tiedostan, etten ole valmis sellaiseen. Minä kaipaan vain rehellisesti laastaria, jotain pientä kivaa sutinaa tylsään elämääni. Minä olen vain hieman säälittävä. Tämän hetkinen laastarini kävi taas päivän tauon jälkeen pikaisesti tervehtimässä. En muista, koska olisin viimeksi saanut samanaikaisesti kenenkään kanssa. Treenikin kulki hyvin, kun oli valmiiksi lämmitellyt. Harmi, ettemme luultavasti ehdi näkemään koko ensi viikkoon.