Milloin on oikea aikaa löytää uusi. Sopiva hetki, jolloin asia ei enää satuta toista. Vai satuttaako se aina jollain tavalla. Onko naisten vaikeampi hyväksyä uusi kumppani. Onko jätetyn vaikeampi hyväksyä. Onko uusi kumppani aina väistämättä vihollinen.

 

Mies ei ole sanallakaan maininnut mitään mahdollisesta uudesta kumppanista. En tiedä onko sellaista. Kyllä hän on tarpeensa jossain tyydyttänyt, mutta en tiedä, onko hänen elämäänsä astunut uusi nainen. Sellainen hieman vakavampi. Kerroin miehelle erotessamme, etten halua heti kuulla uutisia uudesta kumppanista. En halua nähdä, kuinka helpolla olen korvattavissa. Ehkä mies ei uskalla kertoa asiasta vieläkään. Mahtaakohan hän uskaltaa koskaan kertoa. Toisaalta, en tiedä haluaisinko vielä edes asiasta kuulla. Asiat ovat hyvin nyt... En osaa varmuudella sanoa, kuinka suuri järkytys uusi kumppani minulle olisi. En osaa luvata, että osaisin ottaa asian niin kuin se kuuluisi ottaa. Fiksusti ja aikuismaisesti. Tilanne on rauhoittunut, se on stabiili. En kaipaa uusia yllätyksiä juuri nyt.

 

Uusi kumppani. Lasteni tuleva äitipuoli. Sana on paha mörkö. Varmasti monelle. Olen joskus ihmetellyt, miksi uudet ja nykyiset eivät kykene olemaan väleissä keskenään. Miksi aina jompikumpi on jollain tavalla mustasukkainen. Enää en ihmettele yhtä paljon. Asiaan vaikuttaa niin moni asia. Millä tavalla uusi kumppani astuu kuvioihin. Kuinka nopeasti vaiko jopa keskelle edellistä suhdetta. Jos toinen löytää uuden rakkauden toisen vasta yrittäessä selvitä erosta ehjäksi, on yhtälö aika mahdoton. Yritä siinä sitten nuolla haavojasi, kun toinen, jonka mielestäsi kuuluisi olla yhtä rikki, hehkuttaa julkisesti uutta rakkauttaan. Ei mikään ihme, jos uusi naikkonen saa päälleen ansaittua enemmän vihaa ja katkeruutta. Liian helppoahan se olisi, jos kumpikin puolisko löytäisi uuden kumppanin vasta, kun erosta olisi kulunut sopiva aika. Mutta mikä on sopiva aika. Vuosi, aika riskirajoilla. Kaksi, uskoisin. Kolme, alkaa kuulostaa jo suhteellisen turvalliselta. 

 

Onko miehellä oikeus löytää onni ennen minua... Saako hän rakastua, vaikka itse poljen paikoillani löytämättä sisältäni mitään panetusta suurempaa tunnetta ketään kohtaan. Olisiko miehen onni helpompi kestää, jos löytäisin itse ensin toimivan parisuhteen. Luultavasti. Ehkä. Ainakin hieman helpompi. Petetty nainen sisälläni huutaa, ettei miehellä ole oikeutta onneensa ennen, kuin olen itse sen löytänyt. Minä olen jätetty ja petetty, minulla kuuluisi olla oikeus onneen ensin. Piste. Olen varma, että ainakin kaikki petetyt ja jätetyt ovat kanssani samaa mieltä. Asiat vain eivät aina mene elämässä niin kuin kuuluisi. Mahdollisuudet onnen löytämiseen ovat tasan. Omalla kohdallani tosin vähintään 70/30 miehen hyväksi... Olenhan jollain tavalla hieman tunnevammainen. Enkä edes halua suhdetta. Oikeastaan pelaan korttini loistavasti niin, etten anna itselleni edes mahdollisuutta rakastua. Pitänee siis opetella hyväksymään se, että jonain päivänä mies löytää, tai uskaltaa kertoa löytäneensä, toisen. 

 

Entä jos mies löytää uuden, kun aikaa on kulunut juuri sopivasti. Kun olen henkisesti päässyt 100% yli hänestä ja erosta, jopa sen viimeisen 0,001%. Kun olen täysin onnellinen elämääni, olen sitten yksin tai suhteessa. Entä jos mies löytää uuden vasta, kun olen valmis siihen. Tulenko koskaan olemaan valmis siihen. Pystynkö koskaan olemaan onnellinen hänen onnestaan. Pystynkö kohtaamaan uuden kumppanin ihmisenä ilman suurempia ennakkoluuloja. Pystynkö kokemaan, ettei hän ole millään tavalla uhka minulle. Saanko pitää hänestä jos hän on mukava vai onko minun pakko vihata häntä vain, koska hän on exäni uusi. Entä toisin päin... Antaako hän minulle mahdollisuuden. Haukkuuko mies minut jo valmiiksi... Kertooko viimeistään anoppi omat kauhutarinansa hullusta ex-vaimosta, joka kannattaa kiertää mahdollisimman kaukaa. Saanko minä edes koskaan mahdollisuutta olla hyvissä väleissä lasteni tulevan äitipuolen kanssa. Haluanko minä olla. Onko minusta siihen. Kyllä. Jonain päivänä. Uskoisin niin. Ei ehkä vielä tänä vuonna.

 

Entä jos mies ei löydäkkään uutta heti. Entä jos se olenkin minä, joka rakastuu. Olen aina ajatellut, että mies olisi vain helpottunut asiasta. Se olisi hänelle merkki siitä, että olen vihdoin jatkanut elämään. (Miksi ihmeessä oletan, että hän luulee minun roikkuvan hänessä koko loppuelämäni?) Olisiko mies todellakin vain helpottunut? Olisiko asia hänelle täysin yhdentekevä? Vai onko mahdollista, että hänkin kokee uuden kumppanin yhtä kiusallisena... Voiko jättäjällä olla negatiivisia ajatuksia uudesta kumppanista vai onko vain jätetyllä oikeus vihata korvaajaansa?

 

PS! Kesämies on taas kuvioissa. Kädet pystyyn, jos yllätyitte. Hakkaan päätä seinään. Hakkaan vielä lujempaa. Miten helvetissä olen näin tyhmä. Tai mikäs minun on ollessa. Seksi on edelleen loistavaa. Oikeastaan toivoisin nytkin hänen olevan luonani. Lähelläni. Sisälläni. Siihen hänet on luotu. Siksi en kai pääse hänestä eroon. Joku, joka tuntuu niin oikealle, ei voi olla niin väärä. Viihdyn hänen seurassaan taas, kunnes ehkä jo ensi viikolla alkaa ahdistaa. En minä saisi tehdä hänelle näin ja silti teen. Toisaalta... Hän antaa minun tehdä. En minä ole yksin tässä suhteessa. Useimmiten minusta tuntuu, etten ole ollenkaan koko suhteessa.