Ihastun helposti, todella helposti. Mieheni ei koskaan sano minulle mitään kaunista, ei koskaan. Olen koko suhteemme aikana kuullut olevani kaunis alle viisi kertaa. Oikeastaan muistan vain yhden kerran. Haluaisin kuitenkin uskoa, että kertoja on edes muutama enemmän. Kaksi kertaa muistan hänen sanoneen rakastavansa. Jokainen kehu ja kaunis sana pitää repiä ulos hänestä ja silloin se menettää merkityksensä. Voitte päätellä, mitä käy, kun huomionhakuinen ihminen ei saa haluamaansa huomita. Hän hakee sitä muualta. Ei tarkoituksella, mutta kuitenkin. Ja kun hän huomaa sitä saavansa...

 

Ensimmäiset kolme ihastusta tapasin edellisessä työssäni. Ensimmäinen ihastus kupsahti itsekseen. Toinen ihastus oli paha ja harkitsin jopa eroa. Olin niin ihastunut. Hän vaikutti täydelliseltä. Ihastuimme toisiimme ensisilmäyksellä. Emme saaneet kirjaimellisesti silmiämme irti toisestamme, hän käveli seinää päin. Uskon vakaasti, että hän oli yhtä ihastunut, kuin minäkin. Ainakin kaikki viittasi siihen. En kuitenkaan eronnut ja hän löysi tyttöystävän. Ehkä hän olisi ollut parempi. Tuskinpa, hänkin oli merimies. Kolmas ihastus kuoli heti, kun kyseinen ihminen avasi kunnolla suunsa. Kupla särkyi. Joidenkin ihmisten on vain parempi olla hiljaa.

 

Neljäs ihastus osui hetkeen, milloin mietimme eroa. Minä halusin perheen, mies ei. Yhteinen tulevaisuus ei näyttänyt ruusuiselta. Tapasin ihastukseni salilla. Melkein näin kipinöiden lentelevän. Hän piiritti minua puolisen vuotta. Onki käsiinsä työpaikkani, sähköpostini, puhelinnumeroni, kaikki... Lopulta lupauduin kahville. Sovimme miehen kanssa jonkinnäköisestä aikalisästä. En kuitenkaan kertonut ihastuksestani. Kun tapaamispäivä koitti, en kyennytkään. En vain kyennyt. Tämä kyseinen ihminen myös sanoi minulle pari vuotta myöhemmin, että teen virheen mennessäni naimisiin. Sanoi, etten koskaan tule olemaan onnellinen mieheni kanssa. Hän ei ole se oikea. Eikä hän tätä sanoessaan enää ajatellut minusta mitään, hän oli jo mennyt eteen päin. Jotenkin hän vain tiesi. Joko vaistosi tai sitten todella tiesi. Mieheni ensimmäinen suhde ajoittui samoihin aikoihin ihastukseni kanssa. Ensimmäinen, josta olen tietoinen.

 

Lisäksi on lukemattomia muita pienempiä ihastuksia. Ihastuksia, jotka ovat olleet vain satunnaisia katseita ja hymyjä. Salaisia kuvitelmia, jotka eivät ole koskaan johtaneet mihinkään. Eivät välttämättä edes keskusteluun... Omalla tavallaan on kuitenkin vapauttavaa, että enää minulla ei ole mitään syytä olla tutustumatta ihastuksiini paremmin. Mitään syytä olla ottamatta selvää, olisiko se ruoho sittenkin vihreämpää.

 

Viimeisin ihastus sattui vastaan pari päivää sen jälkeen, kun mieheni oli jäänyt kiinni valheistaan. Olin itkenyt silmät päästäni ja muutenkin olemukseni oli varmasti täydellisen tärähtänyt. Ja taas... Se ensimmäinen katse. Siinä on vain jotain. Ja luulen nähneeni sen saman hänestä. Mutta hän on varautuneempi kuin muut ihastukseni... Hänellä on tyttöystävä, tietenkin. Parempi vaan. Tällä hetkellä en voi enää luottaa itseeni. Ehkä tekisin jotain harkitsematonta. En voi edes luottaa siihen, että olen oikeasti ihastunut. Saatanhan vain yrittää takertua ensimmäiseen vastaantulijaan. Luultavasti teenkin niin. En halua laastaria elämääni. Ei se ole eduksi kenellekkään.  Silti pelasin korttini niin, että joudun tulevaisuudessa olemaan hänen kanssaan tekemisissä, paljon. En olisi luultavasti tehnyt sitä, jos olisin heti tiennyt tyttöystävästä.