Viimeiset pari viikkoa olo on ollut vain entistä surkeampi. Jatkuvia itkupotkuraivareita ja tolkutonta vihaa. Olen vihaisempi, kuin asian paljastuttua. Todella paljon vihaisempi. En tiedä, yritinkö alkuun olla liian urhea ja olla surematta liikaa. Yritinkö kätkeä vihani ja jatkaa elämääni ilman, että annoin surun iskeä täysillä. Nyt se sitten on iskenyt. Kovemmin, kuin koskaan kuvittelin. Ensin luulin sen johtuvan PMS:stä, joka aiheuttaa minulle todella voimakasta alakuloa, mutta ei... Ei se mennyt ohi. Jatkuu vaan. Olenkohan masentunut. Kaipa tämä voi sellaistakin aiheuttaa. Ainakin olen lukenut niin.

 

Mies ei enää jaksa kuunnella. Suoraan sanottuna en edes ihmettele. Hän on saanut niin paljon paskaa niskaansa minun puoleltani viime aikoina. Vaikkakin syystä. En vain kykene enää hillitsemään itseäni. Olen vihainen ja surullinen. Niin helvetin vihainen. Olen varma, että hän lähtee kävelemään pian ilman käskyäkin. Välillä mietin, että sitäkö tällä huutamisellani todellisuudessa haen. Sitä, että hän lähtee, enkä itse joudu tekemään päätöstä. Tuntuu, että se olisi ehkä helpompaa niin. Vai haenko huutamisella jotain varmuutta sille, ettei hän lähde. Varmuutta sille, että hän todella haluaa tehdä kaikkensa korjatakseen virheensä. Mutta tiedän, että hän lähtee. Ei hän ole valmis siihen, mitä tämän kaiken korjaaminen häneltä vaatisi. En merkitse hänelle niin paljoa, että hän olisi valmis ottamaan vastaan kilokaupalla paskaa ja silti vannomaan rakkauttaan niin kauan, että jossain vaiheessa pystyisin taas uskomaan siihen. Ei hän rakasta tarpeeksi. Parempi, että hän lähtee. En usko, että lähteminen on enää kovinkaan kaukana.

 

En pysty antamaan itselleni lupaa edes yrittää elää asian kanssa. Haluaisin kyllä. Kirjoitin jo aiemminkin, että tuntuu, kuin joku sisälläni kieltäisi koko ajan antamasta hänelle edes mahdollisuutta. Pelkään niin kovin, että teen virheen, jos annan anteeksi. Pelkään, että hän pettää taas tilaisuuden tullen. Lietson vihaa sisälläni yhä kovemmaksi. Tämä ei tee hyvää minulle. Haluaisin yrittää, itsenikin kannalta. Lopettaa jatkuvan asioiden vatvomisen päässäni. Mistä löydän uskallusta yrittää. Miten uskallan laittaa itseni uudelleen tähän peliin, minkä jo kerran hävisin. Onko siinä edes mitään järkeä.