Jouduin ensimmäistä kertaa eron jälkeen viettämään aikaa Miehen seurassa. Enemmän kuin sen pienen hetken, jona vaihdamme lapset. Mielestäni kaikki meni hyvin. Mies oli edelleen ehkä hieman vetäytynyt. Tai oikeastaan... Ei hän kai tavallaan edes ollut. Hän oli ennemminkin vain normaali oma itsensä. Ihminen, joka ei puhu vieraille. Ja sitä minä tavallaan nyt olen. En ole hänen tyttöystävänsä. En hänen kaverinsa. Olen vieras. Vieras, jolle hänellä ei ole mitään sanottavaa. Kyllä hän asiallisesti vastaili, mutta ellen olisi itse puhunut, olisimme luultavasti istuneet kaksi tuntia sanomatta sanaakaan toisillemme. No, onneksi minulle ei ole koskaan tuottanut ongelmia puhua. Suurempi ongelma olisi yrittää olla edes hetken hiljaa. 

Minä olen usein miettinyt Miehen puhumattomuutta. Sitä, kuinka kiusallista se oli. Lopulta siitä tuli yleinen vitsi kaveripiirissäni. Kyllä se silti häiritsi ihmisiä. Jossain kohdin, huomaamatta, tapahtui se väistämätön. Erkaannuin omista kavereistani. Meitä ei kutsuttu mihinkään, koska kaikki tiesivät, ettemme kuitenkaan tulisi. Mies ei halunnut. Tai jos tulisimme, olisimme vain hetken. Ja sekin hetki olisi kaikkien osalta hyvin vaivaantunut. Miehestä paistoi kilometrien päähän se, että hän olisi ollut mielummin ihan missä tahansa muualla. Vaikka hän olisi kuinka yrittänyt esittää viihtyvänsä. Oikeastaan... Hän ei tainnut koskaan jaksaa edes esittää. Kävin joskus yksin, mutta tylsäähän se oli olla yksin sinkkuna pariskuntaillanvietoissa. Varsinkin, jos ei oikeasti edes ole sinkku.

Totuin jollain tavalla Miehen puhumattomuuteen vuosien kuluessa. Lopulta en kai enää edes osannut käsittää, ettei se ihan normaalia ole. Vasta eromme jälkeen ihmiset uskalsivat sanoa suoraan, kuinka epäkohteliaani he olivat Miestä pitäneet. Varsinkin, kun kyse ei ollut ujoudesta johtuvasta hiljaisuudesta. Ei. Kyse oli vain ja ainoastaan siitä, ettei Mies koskaan kokenut halua tutustua millään tavalla minulle läheisiin ihmisiin. Ja ei, ei se oikeasti ole täysin normaalia.

Kesämies on täysin erilainen. Voin vihdoin kutsua kavereita kylään, vaikka hän sattuisikin olemaan paikalla. Voimme tehdä pikavierailun vanhemmillani ilman, että se tuntuu kiusalliselta pakottamiselta. Yksinkertaisesti... Voin elää normaalia elämää ilman, että joudun miettimään koko asiaa. Ei ihme, että kaikki tuttuni ovat ihastuneet häneen. Kesämies on sosiaalisesti lahjakas. Osaa hurmata niin mummot kuin vaaritkin, eikä häkelly edes kiljuvan lapsilauman edessä. En osaa suhtautua asiaan. Olen liian tottunut häpeämään. Kesämies ihmetteli, miksi käymme niin harvoin missään. Miksemme vieraile kenenkään luona, niin kuin normaalit ihmiset tekevät. En osannut vastata. Ei minua kutsuta enää mihinkään. En ole tottunut kahvittelemaan. Olen monta vuotta tavannut kevereitani vain kahden kesken. Eivät hekään kai osaa enää tavata minua muutoin. Loppuaikoina Mies ei halunnut enää tavata edes omia kavereitaan minun seurassani. Ehkä se oli hänelle liian kiusallista... Hänen kaverinsa tiesivät jotain, mitä minä en tiennyt.