Hyvää äitienpäivää kaikille äideille. Hyvää äitienpäivää kai minullekkin. Tänään on se aamu, jolloin äidit saavat nukkua pitkään. Tai ainakin esittää nukkuvansa, jotta lapset saavat meluta keittiössä ja tehdä äidille aamupalan, joka kannetaan vuoteeseen. Päivä, jolloin äidit saavat ihanan itsetehdyn kortin, josta ei osaa ihan varmaksi sanoa, mitä se esittää. Saavat valkovuokot, jotka on revitty maasta juurineen. Jotkut äidit saavat jopa lahjan. 

 

Minä heräsin yksin tyhjässä talossa. Täyteen hiljaisuuteen. En saanut halausta, en hymyä, en iloista naurua. En aamupalaa sänkyyn, en korttia, en mitään. Esikoinen on tehnyt kortin, mutta koska hänkin on ollut kipeä, emme ole päässeet hakemaan sitä. Saan sen sitten myöhemmin. Lapset tulevat kotiin joskus, ehkä päiväunien jälkeen tai vasta illalla. Itkettää.

 

Löysin eilen kellarista viinipullon. Hetken luulin, että mies on sittenkin halunnut muistaa minua jotenkin tänään. Onhan kuitenkin äitienpäivä ja minä olen hänen lastensa äiti. Sitten muistin ostaneeni sen itse. Varmuuden vuoksi vappuna. Ei miehellä ole enää mitään syytä muistaa minua. Ei, vaikka lapset ovat vielä monta vuotta liian pieniä tajuamaan tämän päivän merkityksen. Ei, vaikka olen hänelle sanonut, että tämä on ainut päivä, jolloin haluan, että minua muistetaan. En tarvitse joululahjaa, en muistamista syntymäpäivänä. Mutta äitienpäivänä haluan ne helvetin valkovuokot. Ne, jotka olen itse äidilleni poiminut jokaikinen vuosi. Juossut metsästä toiseen niin kauan, että olen löytänyt edes muutaman. Kuka nyt opettaa lapsilleni tämän. 

 

Ehkä käytän tämänkin päivän hyödyllisesti. Ostin eilen kaupasta monta rullaa jätesäkkejä. Taidan pakata miehen loput romut niihin. Hän on vienyt kaiken tarvitsemansa, mutta kaapit ovat edelleen täynnä tavaraa. Luultavasti kaatopaikalle matkaavaa. Kauniisti sanottuna, hän on jättänyt vain paskaa jälkeensä.