Olen alkanut epäillä, että mies on masentunut. Voiko hän olla. Jotain on pahasti pielessä. Onko tämä kaikki, elämämme, hänelle liikaa. Masentaako häntä se, että joutui jättämään työnsä. Se, ettei hänellä ole enää mahdollisuutta irtautua tästä kaikesta tasaisin väliajoin. Ei mahdollisuutta elää sinkkuelämää kaukana perheestään. Hän on silminnähden eri ihminen. En muista, koska olisin nähnyt hänen iloitsevan mistään aidosti. Johtuuko se minusta. Siitä, että hän ei voi lähelläni nauttia elämästään. Olen kyllä yrittänyt kaikkeni. Käsi sydämmellä, olen yrittänyt. Olen kohottanut häntä pitämään yhteyttä kavereihinsa. Hän ei tee niin. Olen suostutellut laittamaan lapset yökylään ja lähtemään viihteelle. Hän ei tee niin. Olen useaan otteeseen yrittänyt suostutella, mutta ei. Ja sitten... Eilen hän päätti haluta lähteä. Eilen, päivänä, joka oli itselleni ainut mahdoton viimeiseen kuukauteen. Vaikka haluan hänen lähtevän johonkin, en aio istua sitä iltaa kotona vahtimassa lapsia ja miettimässä, mitä hän tekee. Ehei, en todellakaa enää koskaan jää kotiin vahtimaan lapsia, jotta hän pääsee paneskelemaan muita. Tiedän, että kuitenkin vielä miettisin asiaa, vaikka en haluaisikaan. Aion lähteä itsekkin ulos ja olla miettimättä häntä. Valitsiko hän päivän kiusallaan. Se ei selviä koskaan. Riitahan siitä tuli... No ainakin hän sai syyllistää minua taas. En päästä häntä mihinkään. Olen kamala ämmä, joka eristää hänet kavereistaan. Ei hän viitsi olla yhteydessä kehenkään, koska en kuitenkaan anna hänen tehdä mitään ja sitä rataa... Niinhän se menee. Syyllistämisen hän osaa. Olen aina syypää kaikkeen. Tällä kertaa vain ei mene enää läpi. Tiedän, että olisi varmaan eilen vain pitänyt päästää hänet lähtemään. Istua kiltisti yksin ja katsoa, vyöryvätkö samat kamalat ajatukset taas takaisin päälleni. Vajoanko taas takaisin siihen samaan paskaan kuin ennenkin. Eivät ne haavat vielä ole umpeutuneet. Eivät lähellekkään. Ne eivät kestä sorkkimista, niille on määrätty ainakin kahden kuukauden sairasloma. Ehkä yritän suostutella häntä tänään johonkin. Luultavasti vastaus on taas sama... Ei kiinnosta. En jaksa enää katsella häntä tuollaisena. En varsinkaan, koska itselläni on hyvä olla. Hänen alakulonsa latistaa omaakin mielialaani. En halua sen latistuvan, haluan voida hyvin. Perkele, enkös se ole minä, jolla kuuluisi olla surkeaa. Mitä hän siinä enää surkuttelee. Jos minä pystyn kaiken tämän jälkeen vielä löytämään päivistäni jotain iloa, vihdoinkin, miksi se voi olla hänelle niin vaikeaa. Olenko todellakin niin kamala ihminen, että elämä kanssani on pelkkää kärsimystä. En tiedä jaksanko enää yrittää. Samapa tuo. Ei sillä näytä olevan mitään vaikutusta. Huudan sitten kitarisani halki tai leikin unelmavaimoa, kummankaan kanssa ei ole hyvä olla. Pakko kai alkaa suunnitella elämää yksinään. Siitä tulee hankala, mutta ehkä keksin jonkin keinon sovittaa palaset yhteen. 

 

En ole nähnyt ihastustani aikoihin. Hän on selkeästi vältellyt minua keskustelumme jälkeen. Uteliaisuuteni on kova. Haluaisin kuulla, oliko romanttisella lomamatkalla vaikutusta. Onko hän panostanut suhteeseen, niin kuin kehotin. Onko hänen sormessaan sormus, kun seuraavaksi näemme. Olenko oikeasti ihastunut vai maalaanko hänestä itselleni kuvaa täydellisenä miehenä. Mitä vähemmän häntä näen, sitä helpompi minun on elää mielikuvitusmaailmassani. Siellä hän on täydellinen. Ainakin paljon kiinnostavampi, kuin oma mieheni. Se ei vaadi paljoa.