Olen ollut pitkään kirjoittamatta mitään. Oikeastaan, koska en ole tiennyt, mitä kirjoittaa. Olen pohtinut asioita paljon. Eroakin taas pitkästä aikaa. Olen ollut hieman surullinen. En haikea tai kaipaavainen miestä kohtaan, mutta hieman surullinen. Pyysin mieheltä muutama päivä sitten, josko hän voisi vihdoin yrittää puhua kanssani ja käydä läpi asioita, jotka vaivaavat minua edelleen. Mies ei kuulemma kykene edelleenkään puhumaan kanssani. Hän kuitenkin kirjoitti pitkän tekstin. Kirjoitus oli oikeastaan jotain ihan muuta,kuin olin odottanut. Sen sisältö oli lähinnä se, että olen itsekeskeinen, riidanhakuinen kusipää, joka ei tule koskaan kykenemään normaaliin parisuhteeseen. Minä olen se, joka on tuhonnut kaiken ja minä olen aiheuttanut jokaisen ongelmamme. Haluan vain alistaa ihmisiä, enkä kykene ottamaan ketään toista huomioon. Minun ei tarvitse antaa anteeksi hänelle, koska hän ei kykene antamaan anteeksi minulle.

 

Olin hetken täysin sanaton. Miten ihmeessä hän voi vihata minua noin. Mitä niin pahaa olen tehnyt viimeisinä kuukausina, jotta hänen katkeruutensa on kasvanut noin pahaksi. Noin pahaksi, ettei hän kykene näkemään minussa ainuttakaan hyvää asiaa. Niin pahaksi, että hän syyllistää vain minua ja kokee olleensa jollain tavalla täysin viaton tekoihinsa. Miten hän ei enää ota edes sitä pienintä vastuuta erosta vaan sysää kaiken minun niskoilleni. Sitten aloin pohtia asiaa täysin toiselta kannalta.

 

Koko ero näytti aina silmissäni siltä, että minä olin se ainoa, joka menetti jotain. Mies vain käveli ulos. Tuosta vaan. Sulki oven perässään ja jatkoi elämäänsä. Onnellisena ja helpottuneena. Hän teki sen niin helposti. Ilman ainuttakaan kyyneltä tai pienintäkään katumusta. Ilman mitään. Tuosta vain. Hän hyppäsi pois monen vuoden suhteesta. Minä koin koko ajan, että olin ainoa, jonka elämässä tapahtui jotain järjettömän suurta. Jotain, mitä en kyennyt käsittelemään ja jonka läpikäyminen vaati aikaa. Minä kävin eroa läpi vaiheittain. Askel askeleelta menin eteenpäin ja aloin vihdoin päästä kiinni uuteen elämääni. Siihen, johon mies näytti hypänneen samantien ilman mitään. Minä kaduin ja surin. Itkin ja vihasin. Syytin miestä ja syytin itseäni. Haikailin perään ja olin onnellinen. Minä, minä, minä... Minä koin ja minä tunsin. Kävin puolessa vuodessa läpi sellaisen kirjon tunteita, etten aina ihan itsekkään tiennyt, mitä tunnen. Ja mies näytti olevan vain onnellinen ja helpottunut. Mutta oliko hän sitä sittenkään. Meninkö taas vain siihen samaan halpaan... Siihen, johon olen koko suhteen ajan uskonut. Ajattelin vain itseäni ja omia tunteitani. Luulin, että hän on tunteeton. Ehkä hän ei olekkaan. Ehkä tämä ei ollutkaan hänelle niin helppoa, kuin hän antoi minun olettaa. Ehkä hänkin käy eroa läpi askel askeleelta. Niitä samoja vaiheita, kuin minäkin. Ehkä hän on vain hieman jäljessä minua. Minä olen jo ohittanut sen, että syyllistän vain häntä. Minä olen päässyt vaiheeseen, missä vihdoin alan nähdä koko totuuden. Sen, ettei vika ollut vain hänessä tai minussa. Vikaa oli meissä molemmissa. Yhtä paljon. Me teimme molemmat virheitä. Virheitä, jotka johtivat entistä pahempiin virheisiin. 

 

Minä pyysin mieheltä anteeksi. Anteeksi oikeastaan kaikkia asioita, mitä olen vuosien aikana tehnyt. Kaikkea, miten olen häntä loukannut. Koska minä näen vihdoin sen, millainen olen ollut. Minä olen loukannut häntä moneen otteeseen todella pahasti ilman, että olen edes ymmärtänyt pyytää anteeksi. Koska minä en ole ikinä tajunnut loukanneeni. Minä en ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt, että hän tuntee jotain. Minä olen koko suhteen ajan olettanut, ettei mikään,mitä sanon tai teen voi loukata, koska olen koko suhteen ajan olettanut, ettei hän tunne mitään. Minä olen oikeasti jossain kohtaa suhdetta unohtanut sen, että hän on ihminen. Ja jokaisella ihmisellä on tunteet. On, vaikka niitä ei koskaan näyttäisikään. Minä olen tehnyt virheen, todella pahan. Minä en ole omalta pahoinvoinniltani kyennyt näkemään sitä, että toinenkin voi huonosti. Mies on kai omalla tavallaan täysin oikeassa. Minä olen kylmä ja itsekeskeinen ihminen, joka ei kykene ottamaan toista huomioon. Minä olen voinut koko suhteen ajan niin huonosti. Ollut niin epävarma asemastani... Voinut niin huonosti, etten ole kyennyt näkemään sitä, miten toinen voi. Minä myönnän sen. Mutta minä tiedän myös sen, mitä mies ei vielä tiedä. Että minunkin pahalle ololleni on ollut jokin syy. Ja minä toivon, että hän pääsee jossain kohtaa elämässään siihen vaiheeseen, että hän ymmärtää sen. Näkee ne virheet, mitä hän on tehnyt. Ne asiat, joilla hän on loukannut. Koska ei pettäminen ollut se, mikä minua on eniten loukannut. Minua on loukannut pahemmin moni muu asia. Ja minä toivon, että sitten kun hän ne kykenee näkemään, hän on valmis pyytämään anteeksi. Niin kuin minä pyysin. Koska minä todella takoitin sitä. Minä tarkoitin sitä koko sydämestäni. En minä koskaan halunnut satuttaa. Minulla ei ole ollut oikeutta sanoa ja tehdä niitä asioita, joita olen tehnyt. Mutta minä olen ollut tyhmä ja ajattelematon. Minä olen ollut varmasti yksi paskimmista tyttöystävistä, mitä maailmassa voi olla. Mutta kyllä minäkin ansaitsen saada anteeksi. Vai ansaitsenko.

 

Vaikka mies ei koe, että anteeksi tarvitse antaa, minulle se on tärkeää. Minä koen, että se on tärkein askel siinä, että saamme lapset kasvatettua sovussa. Minä,minä, minä... Minä koen. Taas kerran minä. Mutta en minä usko olevani täysin väärässä. Ja minä uskon myös sen, että mieskin vielä jonain päivänä näkee asian niin. Ainakin minä toivon niin. 

 

Ero ja suhteen ongelmat ovat pyörineet mielessä paljon ehkä siksi, että olen samalla pohtinut suhdettani Kesämieheen. Olen huomannut toistavani samoja virheitä uudelleen. Tällä kertaa en vain ole varma, teenkö niitä tahallani. Enkö uskalla antaa itseni olla onnellinen. Asia on vain niin, että nyt minun ei anneta käyttäytyä kuin kusipää. Kesämies vaatii minua tilille siitä, miksi olen niin kuin olen. Koska hän osaa näyttää tunteensa ja puhua niistä. Hän kertoo minulle, milloin olen kusipää ja milloin loukkaan häntä. Mutta minua pelottaa. Pelottaa aivan liikaa, että loukkaan taas itseni. On helpompi olla kusipää toiselle. Olla niin kusipää, että hän lopulta kyllästyy ymmärtämään. Koska sitä minä kai haen. Minä haluan olla yksin. Minä en halua ottaa sitä riskiä, että minuun sattuu taas. Minun on helpompi olla vastuussa vain itsestäni. Mies on oikeassa. Minä olen itsekäs kusipää. Minä olen aina ollut ja tulen aina olemaan.