Olen viimeisen viikon, hiukan ylikin, yrittänyt olla tappelematta ja vatvomatta asiaa. Olen onnistunut ulkoisesti suuhteellisen hyvin. Sisäisesti en niinkään. Kotona asiat ovat paremmin. Tottakai ovat, kun en joka hetki raivoa miehelle pää punaisena. Voisin sanoa, että elämä on ollut, olosuhteet huomioonottaen, onnellista. Olen jopa kerran kyennyt miehen kanssa kauppaan. Siis todellakin, kauppaan! Jostain syystä en ole kyennyt liikkumaan miehen seurassa missään. En missään, missä on pienikin vaara, että joku saattaisi nähdä meidät. Häpeän liikkua hänen seurassaan. En tiedä mistä häpeä johtuu... Ehkä häpeän vain itseäni. En vain halua ottaa pienintäkään riskiä, että joku, joka tietää miehen teoista näkee minut hänen seurassaan ja kuvittelee, että olen tietämätön raukka. Tai vastaavasti vain säälii minua, koska olen niin täydellinen lattiarätti jäädessäni tähän suhteeseen. En halua, että kukaan näkee meitä perheenä. En halua leikkiä normaalia, onnellista perhettä. Tuntuu, että jokainen vastaantulija näkee suoraan läpi tästä kulissista. Ihan kuin otsaani olisi kirjoitettu isolla "petetty nainen". Häpeän. Mies teki kaikkensa, jotta minun olisi ollut hyvä olla. Jopa kosketti minua julkisesti. Ja uskokaa, se vaatii häneltä paljon. Silti koko kauppareissu ahdisti. Eilen yritin lähteä uudelleen. En onnistunut, mies sai mennä yksikseen.

 

Onhan se jo selvää, ettei tästä mitään suhdetta enää tule. Jos en kykene hänen seurassaan edes kauppaan, miten voimme ikinä liikkua missään. Iltalenkitkin on jo unohdettu. Pulkkamäkeen ei perheen voimin lähdetä, ei luistinradalle, ei mihinkään. Ei ravintoloita, leffoja, ei mitään kivaa parisuhdepuuhaa. Oksettaa jo pelkkä ajatuskin. Kuinka kauan mies jaksaa olla käymättä viihteellä. Puolivuotta, vuoden? Yhdessä ei mennä ja yksin en voi kuvitellakkaan häntä päästäväni. Ellei muuten, niin vittuuttani. Ei ole tervettä, ei. Valitaanko olohuoneen uusi sisustus suoraan nettisivuilta vai käydäänkö vuoron perään kalustekaupassa ihmettelemässä vaihtoehtoja...

 

Varasin ajan pankista, lainaneuvotteluja. Kai sitä on pakko mennä lakki kourassa kysymään paljonko tälläinen persaukinen tuleva yh-äippä voi lainaa edes saada. Katselin eilen asuntoja. Ainoat vaatimustason täyttävät ja hinnaltaan kohtuulliset sijaitsivat alueille, minne en ikinä haluaisi muuttaa. Jostain on tingittävä. Vaikea tinkiä, kun on tottunut elämään turhan leveästi. En kertonut miehelle vielä asiasta. Ehkä en kerrokkaan. Ei kai se hänelle kuulu. Kyllä se sitten viimeistään selviää, kun muutan.

 

Mies sanoi viimeksi riidellessämme, että hänestä tuntuu, etten edes halua tästä tulevan mitään. Hän taitaa olla oikeassa. Tiedän, että voisin olla onnellinen. Meillä on hyvä olla yhdessä. Meillä on hauskaakin. Pidämme samoista asioista. Mitä nyt mies pitää hieman enemmän nuorista tytöistä, jotka levittelevät haarojaan. Mutta muuten. Voisin olla onnellinen, jos oikeasti haluaisin. Luultavasti en halua. Ehkä se on ylpeyteni, joka ei anna periksi. Ei suostu hyväksymään hänen tekoaan. En hyväksy sitä, että hän saattaa nöyryyttää minua näin. Ei vain hyväksy. Jos hän olisi paneskellut muita niin, ettei kukaan tietäisi asiasta. Jos hän olisi paneskellut silloin kun en ollut raskaana!! Mutta ei, hän teki sen kaikkien edessä ja silloin, kun hänen olisi kuulunut arvostaa minua ehkä eniten ikinä. En vain pääse noista asioista yli, ne ovat niin nöyryyttäviä. En halua yrittää. En ainakaan tänään.