Näin kesämiehen pitkästä aikaa. Seksi oli... No... Yhtä ihanaa, täydellistä ja tajunnan räjäyttävää kuten aina. Ja taas pienen hetken toivoin, että kykenisin johonkin. Johonkin pysyvämpään. Mutta en taida kyetä. En osaa selittää sitä. Elämäni on helpompaa yksin. Arkeni. En jaksa sovittaa arkeani kenenkään muun elämään. Haluan vain olla. Olla ilman, että olen vastuussa mistään muusta, kuin itsestäni. Lapset, työ, treeni ja minä. Siinä on tarpeeksi vastuuta. Jotenkin tuntuu, ettei elämässäni kuulu olla muuta. En kaipaa muuta. En kaipaa häiriötekijöitä elämääni. Jos haluan puhua jollekulle aikuiselle, voin soittaa kavereilleni. Minä en tarvitse häntä. Paitsi silloin tällöin. Kerran pari kuukaudessa, kun haluan kokea sen, miten joku koskettaa minua. Silloin minä kaipaan häntä.

En halunnut ottaa yhteyttä Kesämieheen. Taistelin koko illan sitä vastaan. Yritin hätäpäissäni tavoittaa jopa K:n, vaikka tiesin jo valmiiksi, ettei hän ole käytettävissä. Hän ei ole Kesämies, välillämme ei ole sitä samaa. Mutta hänestä olisi ollut helpompi päästä eroon jälkeen päin. Lopulta humalainen minäni ei keksinyt enää ainuttakaan tekosyytä olla ottamatta yhteyttä häneen. Ja hän tuli. Minä tiesin, että hän tulisi ja hän tiesi, että kutsuisin. 

En tiedä enää, kumpi käyttää kumpaa. Minulla on huono omatunto. Pelaan kuitenkin rehellisesti. En lupaa mitään. Hän tietää. Ja hän pelaa omia pelejään. Ei kerro niistä, mutta tiedän silti. Kyllä minä tiedän, että hän haluaa enemmän. Mutta minä tiedän myös, että jonain päivänä hän törmää johonkin toiseen, jota haluaa enemmän. Sinä päivänä hän ei ole enää käytettävissäni.  

En minä tiedä, mistä tämä kaikki johtuu. Onko se pelkoa. Ehkä. Pääni on sekaisin. Kaverini sanoi, että teen elämäni virheen. Etten tule koskaan löytämään mitään parempaa. Minulle tarjotaan kaikki kultalautasella ja olen liian tyhmä nähdäkseni sitä. Luultavasti se on totta. Mutta en minä tiedä kaipaanko minä sitä, mitä minulle tarjotaan. Oikeastaan en ole varma, olenko koskaan kaivannut. Ainut suhde, mihin olen koskaan pystynyt edes osittain, oli avioliittoni. Siihenkin kykenin luultavasti vain, koska Mies oli poissa puolet vuodesta. Ja kaikkihan tietävät, miten siinä lopulta kävi. Ehkä minua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Ainakaan semmoiseen tavanomaiseen.

Onko väärin haluta suhdetta, jossa kumpikin eläisi omillaan. Molemmilla olisi oma asunto, oma elämä. Työ, harrastukset, ystävät. Ja sitten joskus hieman aikaa yhdessä. Et sinä sellaista halua. Vakiovastaus jokaisen kaverini suusta. Miten niin en halua. Jos sinä haluat elää tavallisessa parisuhteessa, ei se tarkoita, että minä haluaisin. Onneksi löysin yhden ihmisen, joka on asian kanssa täysin samoilla linjoilla. Kaveri, jota en ole hetkeen nähnyt, elää jonkin asteista kriisi omassa suhteessaan. Hän alkoi puhua asiasta ja kaikki mitä hän sanoi, oli kuin suoraan suustani. En koe enää olevani täysin omituinen. Maailmassa on ihmisiä, jotka etsivät samaa kuin minäkin. Jossain on joku, jolle voin rehellisesti sanoa tykkään susta, mutta kyllähän sä tiedät, että treenaaminen on tärkeysjärjestyksessä ennen sua.