Mies on ollut taas normaalilla päällä. Voinut jopa vaihtaa muutaman sanan ihan asiallisesti ja olen kuullut hänen jopa naurahtavan. Mahtoikohan hänen omituinen käytöksensä johtua avioerohakemuksesta, jonka hän lähetti ns. selkäni takana. No samapa tuo. Mukavampi se on, että melkein päivittäistä lastenvaihtosessiota ei tarvitse tehdä omituisen kireissä tunnelmissa. 

 

Kesämies on alkanut hempeilemään liikaa. Hän on koko ajan kertomassa minulle, kuinka paljon minusta tykkää ja kuinka paljon haluaa kanssani olla. Ahdistun taas... PMS. Pitänee kaivaa taas ilopilleriä esiin, jottei vitutus käy liian pahaksi. Olen puhunut hänelle avoimesti ongelmastani, mutta hän ei osaa vielä hahmottaa täysin sitä, että noin kerran kuukaudessa minusta tulee ihminen, jolle ei kannata sanoa sanaakaan. Ei edes mitään ihanaa ja kaunista. Oikeastaan, ei missään nimessä mitään ihanaa ja kaunista. Kerran kuukaudessa olisi parempi antaa minun vain olla omissa oloissani. Täysin rauhassa. Ilman, että häiritsee läsnäolollaan suunnitelmiani. Koska, jos suunnitelmani menevät edes minuutin pieleen, se voi olla minulle täydellinen katastrofi. 

 

PMS on saanut minut taas syömään. Herkkua, herkkua, herkkua. Nälkä ja makeanhimo on loputon. Oikeastaan olen jo pidemmän aikaa antanut itseni syödä enemmän. En voi syyttää enää pelkkää PMS:ää. Mutta syömisestä on seurannut jotain hyvääkin. Vaikka paino on noussut reippaasti kesästä, tulokset näkyvät muuallakin kuin peilissä. Treeni kulkee. No, kyllähän minä sen tiedän, että jatkuvilla miinuskaloreilla ei tuloksia synny... En minä tyhmä ole. On vain ollut pakko tehdä valinta. Joko olen tyytyväinen peilikuvaani ja tahkoan salilla ilman puhtia treenata tarpeeksi lujaa... Tai vihaan peilikuvaani, mutta kykenen kasvattamaan sitä suuresti haluamaani lihasmassaa. Onneksi on talvi tulossa. Talvella saakin olla hieman pullukka. Yritän kuitenkin pitää painoni alle 60kg. Nyt vaaka ilmoittaa painokseni 58,5kg. Se on aika paljon enemmän, kuin kesäinen lukema. Mutta jos totta puhutaan, ei se peilikuvakaan ihan täydellinen hirvitys ole. Vaatteet päällä näytän edelleen suhteellisen hyvältä.  

 

Kesämies sanoo koko ajan, että kehonkuvani on pelottavan vääristynyt. Vääristynyt se varmasti on, mutta en usko, että kuitenkaan ihan pelottavan paljon. En tiedä, muistaako kukaan ohjelmaa, jossa huonosta itsetunnosta kärsivät naiset laitettiin valitsemaan paikkansa jonossa, johon oli asetettu monia erikokoisia naisia. Lähes jokainen nainen arvioi kokonsa paljon todellisuutta isommaksi. Sellaiseen minä haluaisin. Haluaisin nähdä, kuinka paljon pieleen itseni arvioin. Koska salilla ainakin lähes jokainen nainen näyttää paremmalta kuin minä. En edes viitsi kieltää, ettenkö minä vilkuilisi salilla muita naisia. Minä olen pinnallinen ihminen ja sairaan kiinnostunut siitä, miltä muut näyttävät. Tottakai minä vertaan itseäni heihin. Ja jokainen heistä näyttää paremmalta. Jos edes yläkroppani osalta saan itseni jollain tavalla asetettua samalle viivalle jonkun kanssa, viimeistään hänen pyöreä takamuksensa ja kauniisti kaartuvat takareitensä pudottavat minut jonnekkin kauas hänen tasostaan. Miksei minun peppuni pyöristy. Miksen minä saa kauniita jalkoja. Kauanko voin syyttää rikkinäistä selkääni. Onhan se totta, ettei tällä selällä tehdä syväkyykkyjä, eikä maastavetoja... Mutta on paljon muutakin, mitä voin tehdä. Miksen voinut olla kiinnostunut jalkatreenistä jo silloin aikoinaan, kun aloitin. Miksi ihmeessä annoin itseni pinnata siitä niin usein, vedoten selkääni tai muuhun kiireeseen. Miksi annoin jalkojeni kehittyä niin eritahtiin muun vartalon kanssa. Jos nyt voisin, antaisin nuoremmalle itselleni kunnon avarin poskelle. Tai ehkä pamauttaisin samantien oikealla suoralla keskelle nättiä nassua.

 

 

Seuraavan viikon kävelen taas kuin ankka (kauniimpi ilmaus kuvaukselle "paskat housuissa"). Mutta se on sen arvoista. Kyllä, se on!