Olen pian virallisesti eronnut nainen. Mies oli vihdoin saanut avioerohakemuksen jätettyä. Olisinhan sen voinut itsekkin kirjoittaa, mutta en enää jaksanut. Olin sen jo niin monta kertaa kirjoittanut. Ja suoraan sanottuna, asia ei edes kauheasti kiinnostanut minua. Minulle olisi ollut ihan sama, vaikka olisimme hakeneet suoraa eroa vasta kahden vuoden erillään asumisen jälkeen. Ei minua kiinnosta, mikä statukseni on virallisissa papereissa. Minä olen eronnut. Piste. Mutta mies sai lopulta puhtia itseensä ja lähetti paperit eteenpäin. En tiedä, miksei hän pyytänyt nimeäni yhteiseen hakemukseen. Kaipa se oli häneltä jokin mielenosoitus. Tai sitten hän ei uskaltanut. Ihan sama. Minä vastasin hyväksyväni hakemuksen. Itseasiassa kirjoitin varmuudenvuoksi jopa kahteen kohtaan hyväksyväni. Miksi minä vastustaisin.

 

Mies on ollut todella kummallinen. Kamalan väsyneen ja vihaisen oloinen. Ihan kuin olisin tehnyt hänelle jotain pahaa. Hän tulee, sanoo juuri ja juuri hei ja vie lapset mukanaan. En tiedä, mikä häntä vituttaa. Luultavasti asia ei edes minusta johdu, mutta helposti sen käännän itseeni. Olenhan monta vuotta tottunut siihen, että minun vikani se on, jos mies on naama väärinpäin. Olisi kiva tietää, mikä häntä painaa. Hän vain on sitä mieltä, etteivät hänen asiansa kuulu minulle. No eiväthän ne kuulu. Ihan oikeassa hän on, mutta olisi se silti ihan kiva tietää, onko hänellä asiat hyvin. Onko hän edelleen kipeä tai painaako häntä jokin. En minä hänelle pahaa halua. Jos on jotain, missä voin auttaa... Esimerkiksi pitää lapsia enemmän,. Kyllä minä voin häntä auttaa. Varmasti tulee joskus vastaan tilanteita, joissa hän joutuu auttamaan minua.

 

Tuntuu, että alan vähitellen olla selvillä vesillä. En varmaan koskaan pääse täysin yli katkeruudesta ja niistä ajoittaisista vihan tunteista. En, koska asiaa ei koskaan käsitelty kunnolla. En ole varma, olisiko sekään auttanut, mutta olisin halunnut kokeilla. Koska me kuitenkin joudumme olemaan tekemisissä vielä monta, monta vuotta. Olisin halunnut käyttää kaikki mahdolliset keinot, jotta osaisin ymmärtää hänen tekonsa. Ja ehkä jopa oppia jotain itsestäni. Olen oppinut paljon. Mutta olisin voinut oppia vielä enemmän. Nyt voin vain toivoa, että katkeruus tasaantuu vuosien varrella. En minä ole niinkään katkera itse erosta. Ei se ole ongelma. Katkeruus kohdistuu siihen, että hän nöyryytti minua, raskaana olevaa vaimoaan, täysin julkisesti. Teki minusta täyden pellen. Se on se mielikuva, mikä ei ehkä koskaan katoa kokonaan mielestäni. Elämäni alkaa kuitenkin olla vähitellen normaalia. Tai oikeastaan, se on tuntunut olevan sitä jo pelottavan kauan. Olen vain koko ajan mielessäni pelännyt sitä, että kaikki rähähtää vielä uudelleen käsiin. Etten olekkaan päässyt asiasta yli. Että olen onnistunut jollain tavalla huijaamaan itseäni. Koska tuntui, että hyväksyin eron aivan liian nopeasti. Nyt alan kuitenkin vähitellen uskoa sen, etten enää romahda. Ei tämä ole huijausta. Olin käsitellyt eroa jo niin pitkään, että lopulta sen tullessa, olin jo valmis. Vaikkei se tuntunut siltä silloin. Silloin luulin olevani kaikkea muuta, kuin valmis. Mutta lopulta, kun sain kohdattua todellisuuden. Huomasin, että asiat järjestyvät kuin itsestään. Huomasin, että pärjään paremmin yksin. Siitä hetkestä alkoi oma parantumiseni. Ja vähitellen alan olla kokonaan kasassa. Olen onnellinen siitä, että mies lähti. Itse en olisi uskaltanut, vaikka olisi pitänyt. En halua edes kuvitella, missä kunnossa olisin henkisesti nyt, jos suhde olisi jatkunut enää hetkeäkään. Luultavasti makaisin jossain, missä on pehmeää ja turvallista ja astetta paremmat lääkkeet tarjolla.