Olen ollut täysin jäissä kirjoittamisen suhteen. Asiaakin olisi, mutten vain saa sitä millään tavalla ulos itsestäni. Mitään suurempaa ja kummempaa ei ole tapahtunut aikoihin. Elämä on suhteellisen tasapaksua. Viime aikoina olen huomannut ehkä pientä muutosta Miehen osalta. Aivan, kuin hän olisi hieman rentoutunut. Päästänyt jollain tavalla hieman irti vihastaan ja katkeruudestaan. Ollut jopa astetta ystävällisempi  minua kohtaan. En tiedä, osuvatko havaintoni oikeaan. Toivottavasti. Olen miettinyt paljon sitä, kuinka hienosti, sitten lopulta, olemme saaneet lasten asiat hoidettua. Miten olemme molemmat kyenneet jollain tavalla astumaan tilanteen ohi ja ajattelemaan vain lapsia. Miten hienosti olemme kyenneet joustamaan asioissa ilman, että aiheuttaisimme toiselle tahallamme kiusaa. Olen ylpeä itsestäni, että olen kyennyt tähän. Asettamaan lapset etusijalle ja olemaan käyttämättä heitä pelinappuloina paskaisessa erossa.

 

Emme ole enää riidelleet. Oikeastaan kai kertaakaan ihan eron alun jälkeen. Onhan eteen tullut varmasti monia pieniä asioita, joista olisi riidan saanut aikaiseksi. Ihan molemmin puolin. Mutta kiltisti olen purrut hammasta ja antanut asian olla, koska ei mikään ole kuitenkaan ollut niin vakavaa. Lasten edessä olemme kyenneet olemaan asiallisesti ja fiksusti. Ainakin omasta mielestäni. En tiedä puhuuko Mies minusta lapsille. Luultavasti ei. Itse olen ottanut silti tavaksi puhua heille isästään. Ihan normaaleja juttuja. Isällä onkin varmasti kova ikävä, mitäs hauskaa aiotte isän kanssa tehdä ym. Niin normaalisti, kuin nyt tilanteessa voi puhua. Niin, että yritän viestittää lapsille, että heillä saa olla ikävä ja he saavat odottaa isänsä tapaamista. Usein otan isän mukaan myös ns. leikkeihin Kukas on äidinäiti, entäs kuka on isänisä jne. En tiedä, onko asialla mitään vaikutusta lapsiin. Toivottavasti.

 

Muistan kuinka pahalta alussa tuntui, kun esikoinen itki koko ajan, ettei halua olla luonani. Vain isi kelpasi. Tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi, vaikka tavallaan ymmärsin, ettei asia niin ole. Mies lähti ja lapsetkaan eivät halua olla luonani. Kun tuli ensimmäinen kausi, jolloin isi joutuikin yllättäen minun rooliini, hypin salaa riemusta. Minä en olekaan niin kamala ihminen. En olekaan niin huono äiti. Jep, aikuismaista. Mutta niin se vaan menee. Kyllä ne pienen ihmisenkin sanat ovat tärkeitä ja voivat loukata, vaikka tiedätkin, ettei asia oikeasti niin ole. Nykyään esikoinen vaihtelee lempivanhempaansa aina ajoittain. Suurimmaksi osaksi itkuista on jo päästy eroon. Hän osasi jopa itse asian kauniisti ilmaista. On kiva, kun on kaksi kotia, mutta sitten tulee aina kova ikävä toiseen.

 

Kyllähän minä edelleen toivoisin, että jonain päivänä välimme voisivat olla jopa vielä hieman paremmat. Voisimme oikeasti keskustella asioista normaalisti. Kuulisin joskus itsekkin, mitä lapset ovat puuhanneet isällään olessaan. Saisin nauraa hauskoille pikku kömmähdyksille ja sitä rataa. Voisimme nauraa yhdessä. Ehkä vielä jonain päivänä. Suunta näyttää positiiviselta. Olen kuitenkin helvetin tyytyväinen siihen, että olemme pärjänneet asian kanssa näinkin hyvin. Kiitos sinulle rakaskusipää aviomieheni. Kuten olen aina sanonut, itselleni olisin voinut valita paremman miehen mistä vain, mutta lapsilleni en olisi ikinä kyennyt saamaan parempaa isää. 

 

Mistä on hyvät erovanhemmat tehty... Minulla ei ole vielä aavistustakaan. Kokemusta on takana niin vähän. Tässä kuitenkin joitain oppimiani asioita:

 

Älä tee tahallasi kiusaa. Jos toisella on jokin meno, mahdollista se, jos se ei oikeasti aiheuta sinulle ongelmia. Et ehkä halua exäsi pitävän hauskaa enää koskaan elämässään, mutta haluatko sinä itse jättää väliin parhaan ystäväsi syntymäpäivät... On myös huomattavasti mukavampi käydä lääkärissä/pankissa/postissa ilman lapsia. Jousta, niin saat varmemmin joustoa itsekkin.

 

Luota toiseen. Te ehkä teette asiat eritavalla. Kumpikaan ei silti tee mitään väärin. Jos ette kykene yhdessä sopimaan tarkkoja pelisääntöjä, yritä vain purra hammasta ja olla takertumatta pikkuasioihin. Turhaa tapella siitä, saiko lapsi syödä yhden tikkarin arkipäivänä tai jos maidon sijaan juotiinkin mehua kerran keskiviikkona. Varsinkin, jos itse annat lasten katsoa piirrettyjä aamupalalla.

 

Älä puhu pahaa toisesta. Jos toinen ei rakasta sinua, ei se estä häntä rakastamasta lapsiaan. Heidän ei tarvitse kuulla, millainen kusipääpetturi miehesi oli tai sitä, että exäsi kuuluisi mielummin suljetulle osastolle, kuin kulkemaan vapaana kadulla. Nämä asiat eivät kuulu lasten korville. Ei sinun sanomanasi, eikä myöskään äitisi tai parhaan ystäväsi suusta.

 

Te ette ole enää yhdessä. Muista tämä. Sisäistä se. Ja käyttäydy niin. Sinulla ei ole oikeutta puuttua exäsi asioihin. Ei vaikka kuinka tekisi mieli. Hän saa tehdä asiat täysin niin kuin haluaa. Ja luultavasti hän myös tekee. Ehkä alkuun jopa hieman ylimitoitetusti ärsyttääkseen sinua. Hänen vapaa-aikansa ei kuulu sinulle millään tavalla (ellei se nyt sisällä jotain laittomuuksia, jotka asettavat lapset vaaraan). Älä yritä olla hänen vaimonsa/miehensä. Sinä et ole sitä enää.