Olen viimeiset pari päivää ollut todella kiireinen. Työasiat painavat päälle. Olen juossut paikasta toiseen, enkä ole ehtinyt miettimään mitään, miettimään miehen toisia naisia. Olen ollut jopa onnellinen. En nyt riemusta kiljunut, mutta tasaisen onnellinen ja tyytyväinen. Olen elänyt hetken tavallista perhe-elämää. Sellaista hieman kaaottista pikkulapsielämää, mutta tavallista elämää kuitenkin. Elämää, missä aviomies ei ole kusipää ja avioero ei ole väistämätön tosiasia. Ikävöin sitä. Haluan elämäni takaisin. Tulenko koskaan saamaan sitä takaisin. Tulenko joskus unohtamaan tapahtuneen niin, että kykenen elämään tavallista elämää ilman jatkuvaa katkeruutta. Kykenenkö katsomaan miestäni ilman, että näin vain kusipään. Miehen, joka kykenee siihen kaikkein alhaisimpaan tekoon vaimoaan kohtaan. Pystynkö joskus näkemään hänessä ihmisen, jonka uskon rakastavan itseäni. Tuleeko hän koskaan rakastamaan minua?

Eilen yöllä se iski päälle... Suru. Huomasin olleeni vahingossa onnellinen. Unohtaneeni hetkeksi. Tuntuu, että suru iski päälle kovemmin, kuin aikoihin. Ihan kuin joku sisälläni taistelisi vastaan. Huutaisi, etten saa olla onnellinen. Huutasi, etten saa unohtaa. Koska jos unohdan ja olen onnellinen, teen itsestäni liian haavoittuvaisen. Annan miehelle mahdollisuuden satuttaa taas. Enkä kestäisi sitä nyt, en ehkä koskaan enää. Joku pakottaa minut vihaamaan, pakottaa olemaan katkera ja niin helvetin vihainen. En halua olla vihainen. En jaksa. Mutten uskalla ottaa riskiä, kuinka käy, jos uskallan unohtaa. Tai edes yrittää.

En tiedä, onko kokemani katkeruus enää tervettä. Kuinka kauan ihminen saa surra. Koska tälläinen asia pitäisi kyetä unohtamaan. Olen vain niin katkera ja vihainen. Olen katkera siitä, että mies vei minulta ainoan asian, mistä olen koskaan unelmoinut: ehjän ja onnellisen perheen. Hän ei antanut minulle koskaan mahdollisuutta kokea, millainen se on. Hän petti jo kun meistä oli vasta muodostumassa perhe. Miksi helvetissä hän ei antanut mahdollisuutta kokea sitä jonkun ihmisen kanssa, joka olisi arvostanut minua edes hieman enemmän. Edes sen verran enemmän, että olisi muutaman vuoden pystynyt pitämään housunsa jalassa. Mikä helvetin oikeus hänellä viedä minulta mahdollisuus perheeseen, perheeseen, missä on isä ja äiti. En halua olla perhe, missä on surkea ja yksinäinen äiti, sekä kaksi lasta. En halua. Haluan sen perheen, mistä unelmoin. Haluan edes mahdollisuuden siihen. Enkä tule enää koskaan saamaan sitä. Hän vei sen ainoan mahdollisuuden. Valehteli ja huijasi ja vei ainoan unelman, mitä minulla koskaan oli. Haluan tavallisen perheen. Tylsän ja tavallisen perheen.