"Kuukautisia edeltävä masennus (Premenstrual dysphoric disorder, PMD tai PMDD) on PMS-oireyhtymän vaikea muoto, joka vaivaa noin viittä prosenttia hedelmällisessä iässä olevista naisista. Oireina ovat ärtyneisyys, alakuloisuus tai masennus sekä liikuttuneisuus. Oireet alkavat pari päivää tai jopa kaksi viikkoa ennen kuukautisia ja päättyvät viimeistään kuukautisten alkaessa.

Lieväasteisena näitä oireita esiintyy useimmilla PMS-oireista kärsivillä naisilla. Vaikeammassa muodossa masennusoireet aiheuttavat työ- ja toimintakyvyttömyyttä sekä ongelmia perhesuhteisiin. Tyypillisiä oireita ovat tällöin mm. vihanpuuskat, itkukohtaukset, arviointikyvyn häiriöt, paniikkikohtaukset ja ahdistuneisuus. Muita oireita ovat mm. sekavuus, keskittymiskyvyttömyys, syyllisyyden- ja alemmuudentunne, sukupuolihalun muutokset, uupumus ja pelkotilat"

 

En muista missä kohdin elämääni huomasin mielialojeni vaihtelevan kuukautiskiertoni mukaan. Aina oireet eivät ole iskeneet näin pahoina. Viimeaikoina homma tuntuu karanneen käsistä. Stressi ja huono elämäntilanne voivat pahentaa asiaa. En aio kiistää väitettä. Oireet alkavat pahimmillaan viikko ennen menkkoja ja loppuvat yleensä aika pian menkkojen alun jälkeen. Alan olla niin täynnä tätä. Mieliala on täysin maassa. Töistä ei tule mitään. Olen vihainen ja surullinen. Vihaan itseäni. Vihaan peilikuvaani. Ryven itsesäälissä ja mieleni tekisi vain itkeä. Mikään ei kiinnosta, eikä mikään onnistu. Kaikki paska kaivautuu taas esiin kuopistaan ja haluaisin hirttää miehen munistaan kattoon roikkumaan. Tai vaihtoehtoisesti leikata ne pois ja pakastaa, jottei hän enää koskaan erehdy sorkkimaan väärää pesää. Kaikkein pahinta tässä on se, että tiedän, etten oikeasti ole tälläinen. En ota asioita näin raskaasti. Olen iloinen. En koe, että koko maailma kaatuu niskaan, enkä tule millään selviämään tästä kaikesta selväjärkisenä. En oikeasti koe niin. Kyllähän minua välillä vituttaa. Ketäpä ei. Päälimmäinen tunteeni on kuitenkin positiivinen. Paitsi sen yhden viikon kuukaudesta...

 

Aiemmin olin vain hieman surullinen ja hieman enemmän riidanhaluinen. Koko parisuhteemme aikana kaikki suurimmat riidat taisivat ajoittua juurikin ajankohtaan ennen kuukautisia. Yritin joskus miehelle selittää asiaa, mutta hänen mielestään koko juttu on pelkkä paskaa. Hänelle olen aina ollut pelkkä riidanhakuinen sekopää ämmä. Hänen sanojensa mukaan en ole koskaan hyvällä päällä. Viikon kiukuttelu huuhtoo mennessään sen kolme viikkoa, jonka olen iloinen ja hyväntuulinen. Niin hän asian kokee. Ainakin suutuspäissää. En ole enää edes jaksanut selittää. Hän ei koskaan muuta mielipidettään, jos hänellä sellainen on. Ja tästä asiasta on. Minä olen vain hankala. Hankala ja kamala ämmä. Hän ei edes halua ymmärtää.

 

PMS:n ohella yksi pahimmista ajoista naisen mielelle on raskaus. Raskausajasta varoitellaan kaikkia miehiä. Elleivät kauhukertomukset mielipuolisista hormoonihirviöistä ole saunailloissa kantautuneet korviin, viimeistään neuvolassa lykätään käteen opus, joka varoittaa naisen mahdollisesti sekavasta mielentilasta raskauden aikana. Oppaassa neuvotaan melkein kädestä pitäen, mitä muuttuva hormooni toiminta voi naisen mielelle aiheuttaa. Mies ei moisista neuvoista välittänyt. Paskapuhetta hänen mielestään. Miehen onneksi omalla kohdalla hormoonit sekosivat toiseen suuntaan. Olin koko raskausajan loistavalla tuulella. Kotona. Töissä ei sitten mennytkään yhtä hyvin. Eräs miespuolinen työkaverini oli vähällä saada sakset niskaansa, kun suutuin jostain ihan mitättömästä. Pyysin asiaa häneltä myöhemmin anteeksi. Hän tuntui ymmästävän. Esikoisen odotusaikana suutuin miehelle muistaakseni kahdesti. Jostain tyhmästä pienestä kylläkin. Suuttumuksen taso ei ollut lähellekkään yhtä paha. Mies ei kyennyt ymmärtämään. Ei, vaikka joka suunnasta oli yritetty häntä opastaa kohtaamaan raskausajan mielialanvaihtelut oikein. Häneltä ei herunut pienintäkään ymmärrystä. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisin muuttunut samanlaiseksi hirviöksi, kuin suurin osa kavereistani. Olisiko hän painellut ovesta ulos ensimmäisen kuukauden aikana, kun olisin raivonnut hänelle tuomatta jääneistä hunajameloneista. Niistä, joita en pyytänyt, joita en koskaan normaalisti syönyt, mutta joita juuri sillä hetkellä teki niin kovasti mieli. Kuinka paljon ymmärrystä olisin saanut osakseni, jos olisin itkenyt tunnin joka kerta, kun näin väärin päin käännetyn sukan. Kaverini sekoilivat mitä tyhmimmistä asioista. Asioista, joille he jälkeen päin yhdessä miehen kanssa nauroivat. Nämä miehet ymmärsivät. He rakastivat, kunnioittivat ja ennen kaikkea... Ymmärsivät. Eivät kyseenalaistaneet hormoonejen vaikutusta mielialaan.

 

En edes jaksa käsitellä asiaa baby-blues... Liian rankkaa. Miksi helvetissä olen sietänyt kyseistä idioottia näin monta vuotta. Miten ihmeessä annan ihmisen kohdella itseäni näin monta vuotta, kuin pelkkää paskaa.

 

Olen nainen. Minulla on selitys käytökselleni. Ei vika ole minussa. En minä oikeasti ole näin kamala, enhän. En vain voi itselleni mitään. Jokin muu säätelee minua. Jokin ihan vieras. Jokin, mikä antaa oikeutuksen olla teini kerran kuukaudessa. Käyttäytyä miten haluan ja paiskoa lautasia pisin seiniä, koska vihaa ei pysty pitämään sisällään. Minulla on oikeus olla pahalla päällä kerran kuukaudesta. Minä olen nainen. Helvetti, minä olen sentään nainen. Nainen ja juuri nyt olen vihainen siitä. Mutta minulla on selitys kaikkeen.