Mietin aina välillä sitä, onko miehellä joku toinen. Tai onko hän jatkanut tyttöystävänsä tapailua. Koska onhan minullakin ollut ventiä, kyllä sitä hänelläkin olisi. En tiedä, miten suhtautuisin asiaan. En oikeastaan tiedä, miten tulen koskaan suhtautumaan. En halua nähdä sitä, kuinka helposti olen korvattavissa tai sitä, kuinka paljon onnellisempi hän onkaan jonkun toisen kanssa. En ainakaan vielä. En, vaikka olo on jo helpottunut todella paljon. Helpottunut jopa niin paljon, että alan kokea eron olleen viisain päätös moneen vuoteen. En silti luota siihen, että osaisin käsitellä asiaa fiksusti. Olen kuullut liian monta kauhutarinaa siitä, kuinka kaikki on mennyt hyvin siihen asti, kunnes uusi kumppani on astunut kuvioihin. Silloin mustasukkaisuus on hypännyt jostain kuopastaan ja sota on ollut taas valmis. En haluaisi, että niin käy, mutta pelkään. 

 

Erossa väitetään olevan viisi vaihetta. Alkushokki, asioiden kieltäminen. Viha ja raivo. Luopuminen. Uusi elämä. Hyväksyminen. Uskon, että nämä vaiheet pitävät suhteellisen hyvin paikkansa. Ne pitää käydä läpi. Yksi kerrallaan. Hitaasti ja tuskallisesti. Ne tulevat eteesi omalla tahdillaan. Niitä ei voi hoputtaa, eikä kiertää. Ne pitää ottaa vastaan ja kestää. Kestää kuin nainen. Se mikä ei tapa, sattuu niin helvetisti. Mutta lopulta se myös vahvistaa.

 

Alkushokki ja asioiden kieltäminen. Miksi, miksi, miksi? Miksi minulle, miksi meille. Ei tämä ole todellista. Yritin kieltää asian ja mennä eteenpäin myöntämättä totuutta. Löytää selitystä asioille, ihan mitä vain. Mutta ei sellaista ollut, eikä tule koskaan olemaan. Kaikki oli totuuttakin todellisempaa. Yritin olla parempi ihminen, parempi vaimo. En tiedä, kauanko vaihe kesti. Tuntuu, että se oli loputtoman pitkä. Olin 90-prosenttisesti petetty nainen. Pidin kynsin ja hampain kiinni siitä pienestä osasta, joka oli joskus ollut jotain muuta.

 

Viha ja raivo. Sitä olisi riittänyt vaikka lahjoitettavaksi. Koston kierre, tolkutonta sekoilua. Miten hänellä oli oikeus tehdä minulle näin. Miksei hän vain mielummin vaikka kuollut. Minulle olisi jäänyt sentään hyvät muistot kaikesta. Nyt elämästäni tuhoutui yksi kolmasosa. Pahimmassa vaiheessa oikeasti toivoin, että hän olisi kuollut. Sairasta. Aivan liian sairasta. Kaikki oli pelkkää paskaa. Viha häntä kohtaan, viha itseäni kohtaan. Kiersin baareja, sekoilin ja hain kostoa. Tärkein määränpääni oli satuttaa toista edes jotenkin. Vihaa ja raivoa enemmän kuin pieneen ihmiseen mahtuu. Sietämätöntä. Olin 110-prosenttisesti petetty nainen. En oikeastaan edes nainen, ennemminkin jokin nurkkaan heitettävä tiskirätti.

 

Luopuminen. Toi mukanaan halun takertua kiinni kovemmin. En ollut valmis luopumaan. Tulevaisuus pelotti. Yksinäisyys pelotti. En menettäisi pelkästään puolisoa. Menettäisin osan lapsistani, ehkä kotinikin. Kaverit jaetaisiin, onneksi en ollut koskaan kiintynyt miehen kavereihin, olin aina jollain tasolla varautunut eroon. En halunnut luopua tärkeistä asioista. En halunnut luopua ja silti oli pakko. Roikuin kiinni toisen jalassa, vaikka samalla viskoin hänen tavaroitaan ulos ikkunasta. Halusin niin kovasti, mutten tiennyt itsekkään mitä. Olin 100-prosenttisesti rikki ja jätetty, jätetty ja petetty. Säälittävä ja masentunut nainen.

 

Uusi elämä. Pakon edessä kohdattava asia. Mielialat heittelevät helpotuksesta suruun. Lopulta suru alkaa väistyä. Vähitellen ja varovasti. Ensin sitä pelästyy kun huomaan viettäneensä päivän haikailematta miehen perään. Sitten tulee muutama päivä peräkkäin ilman kaipuuta. Ja taas muutama lisää. Lopulta pelästyy niitä päiviä, jolloin huomaa vahingossa kaipaavansa. Nautin vapaudesta, nautin elämästä ja siitä, mitä sillä on minulle tarjota. Alan kokea itseni taas kokonaiseksi, eheäksi. Naiseksi. Päivä kerrallaan asiat ovat paremmin. Opettelen rakastamaan itseäni. Se on uutta minulle, mutta huomaan olevani hyvä oppilas. Olen enää 30-prosenttisesti eronnut ja petetty nainen. Kaivan eron esiin vain, kun haluan rypeä itsesäälissä.

 

Hyväksyminen. Ero oli väistämätön. Minun piti kokea se. Se kasvatti minua ihmisenä ja teki minusta vahvemman. Olen taas kokonainen. Kokonaisempi kuin koskaan ennen. Rakastan itseäni. Olen nainen, jolla on menneisyys, mutta se ei enää määritä minua. Olen 100-prosenttisesti nainen. Kaunis, täydellinen ja vastustamaton. Jonain päivänä minä olen.