Vapaa viikonloppu edessä. Mies vie lapset töiden jälkeen ja palauttaa äitienpäiväksi. Pitäisi kai lähteä baariin. Kerrankin luvalla bilettää sinkkuna ja tehdä mitä vain. Ei ketään, kelle selittää. Ei tarvetta tulla ajoissa kotiin. Mutta ei, en löydä pienintäkään innostusta vetää päätä täyteen ja metsästysvaihdetta päälle. En pienintäkään. En ole löytänyt sitä enää muutamaan viikkoon. Mikä minua vaivaa.

 

Juttelimme miehen kanssa eilen pitkään. Alan vihdoin hahmottaa koko kuvaa. Mies on kärsinyt viimeiset kymmenen vuotta, lähes koko ajan. Elänyt jatkuvassa pelossa ja odottanut, koska taas suutun. Ei ole kyennyt rentoutumaan missään vaiheessa. En ole koskaan tajunnut, kuinka paha hänen on olla. Itselläni kun se paha olo on aina kärjistynyt siihen muutamaan päivään kuukaudessa, jonka jälkeen kaikki on taas hyvin. Miehen pahaolo on jatkunut pelkona aina siihen seuraavaan muutamaan päivään ja taas uudelleen... En ole tajunnut, vaikka olisi ehkä pitänyt. Mies on koko kymmenen vuotta luullut, etten itse ymmärrä ongelmaani. Olen minä sen ymmärtänyt, mutta en ole tajunnut, kunka pahasti se on häneen vaikuttanut. Minä olen ymmärtänyt ja vihannut itseäni ja käytöstäni, mutta en ole osannut hakea apua, koska en ole tajunnut, kuinka pahalta hänestä tuntuu. Itse olen jollain tavalla sietänyt asian, koska olen tiedostanut mistä se johtuu ja tiennyt, että se menee hetkessä ohi. En ole edes tiennyt, että asiaan voi saada jotain hoitoa. Tai olenhan minä ennenkin lukenut, että mielialalääkkeitä tähänkin määrätään, mutta enhän minä ole hullu. Paitsi sen pienen hetken kuukaudesta. Mies sanoi katuvansa sitä, ettei ole osannut suhtautua asiaan oikein. Ei ole osannut tukea, niin kuin olisi pitänyt, eikä kertoa, kuinka paljon se häntä painaa. Sen sijaan, että hän olisi keskustellut asiasta ja selittänyt tunteensa, hän on kääntynyt vain itseensä. Näyttänyt minulle tunteistaan vain sen vihan, mitä hän kokee. Saanut minut vähitellen uskomaan, ettei hän rakasta. Saanut minutkin elämään jatkuvassa epävarmuudessa ja pelossa. Samanlaisessa, kuin hän on itsekkin elänyt. Vasta nyt mies ymmärtää, että olen koko kymmenen vuotta tiedostanut itsekkin asian. Olenhan minä sitä hänelle joskus yrittänyt selittää, mutta luultavasti täysin väärällä hetkellä. Hetkellä, jolloin hän ei ole jaksanut kuunnella tai kyennyt ymmärtämään. Tämän kaiken piti vain rähähtää lopulta täysin käsiin, ennen kuin hän ymmärsi. Ja ennen kuin minä ymmärsin.

 

Me olemme olleet toisillemme täysin väärät henkilöt. Olemme viimeiset vuodet aiheuttaneet toisellemme vain suunnattoman määrän kärsimystä. Repineet toisistamme esiin vain ne kaikkein kamalimmat ja heikoimmat asiat. Me olisimme tarvinneet parisuhdeterapiaa jo ennen, kuin aloimme edes seurustella. Mikä ihme on pitänyt meidät yhdessä näin kauan. Mikä voima on saanut meidät palaamaan yhteen aina. Pysymään yhdessä ja tuhoamaan toisiamme vuosi vuodelta enemmän. Odottomaan sitä pientä hetkeä, milloin asiat ovat hyvin. Sitä hetkeä, jolloin molempien on niin hyvä olla, että se kantaa taas yli kaiken paskan, koska toivoo vain sen tulevan uudelleen. Mutta vähitellen toivo hiipuu. Matka onneen pitenee ja alkaa käydä mahdottomaksi. Sitten ei ole enää mitään, mikä kantaisi...

 

En ole miettinyt pettämistä hetkeen. Tai mietinhän minä, mutta olen alkanut käsittää, ettei se ole päälimmäinen ongelmani. Eihän se oikeastaan ole koskaan ollutkaan. Se oli vain se, mihin kiteytin kaiken vihani. En ole koskaan odottanut täyttä uskollisuutta. En vain ikinä halunnut tietää asiasta. Enkä ollut varautunut siihen vielä. Enhän minä sitä hyväksy. Mutta se ei ole koskaan ollut asia, mistä en olisi voinut päästä yli. Jos näitä ongelmia ei olisi ollut näin helvetin paljon ilman sitäkin. Jos olisin kyennyt uskomaan, että mies kaikesta huolimatta rakastaa. Tai ehkä ennemmin, jos hän olisi todellakin rakastanut. Todellakin ollut valmis korjaamaan kaiken. Mutta tosiasia on se, että hän oli jo luovuttanut. Jossain vaiheessa löynyt hanskat tiskiin ja saanut tarpeekseen. Kyllähän hän edelleenkin rakastaa ja rakasti varmasti koko ajan. Mutta ei enää niin, kuin joskus ennen. Ja se oli se, mistä en päässyt yli. Se oli se, mitä en kyennyt käsittelemään.

 

Mies on muuttunut. Hän on selkeästikkin ymmärtänyt omat virheensä. Ei enää syyllistä kaikesta pelkästään minua. Niin hän on tehnyt, sitä ei voi kieltää. Nyt hän seisoo vierelläni ja on valmis tukemaan. Ei se tarkoita sitä, että hän haluaisi palata yhteen. Ei hän ole valmis miettimään sitä. Enkä ole minäkään. Mies on edelleen varpaillaan. Hän pelkää joka hetki sitä, mikä mielentilani on, kun hän tulee kotiin. Hän kuitenkin sanoi, että nyt hänen on helpompi kohdata minut ja ottaa vastaan raivoni, koska hän tietää, mistä se johtuu ja kaikkein tärkeintä... Hän ymmärtää, että en itsekkään halua olla sellainen. Hän ymmärtää, että pelkään itsekkin itseäni. Aika näyttää, mihin asiat johtavat. Nyt on hyvä näin. Ainakin vielä viikon.

 

Ruokahaluni on palannut. Epäterveellinen kesädieetti tuli loppuunsa. Muutaman kilon se olisi saanut vielä viedä mennessään.