Mies haki eilen lähes kaikki loput tavaransa. Se otti koville. Sattui niin helvetisti... Tuntui, että toisella on ihan tajuton hoppu päästä eroon minusta. Ihan kuin asiaa ei olisi voinut hoitaa hieman rauhallisemmin. Vaikka viikonloppuna, jotta tilanne olisi ehtinyt hiukan rauhoittua. Enhän minä itse omista varmaan edes sahaa. En porakonetta, en mitään. Ja kun koko talosta ei löydy ainuttakaan huonetta, joka olisi täysin valmiiksi remontoitu. Olo oli niin löyty. Miksi ihmeessä hän vie järjettömällä kiireellä kaiken pois. Hänenhän ne ovat, mutta hänellä ei ole edes vielä asuntoa. Hän asuu äidillään, siellä on varmasti jokaikinen maailman työkalu. Ei hän tarvitse niitä ihan vielä. Minä tarvitsen, enkä oikeasti kykene nyt heti kaikkea itselleni ostamaan. Koko homma tuntui pelkältä kiusanteolta. Mutta ei se sitä ole. Kyllä minä sen ymmärrän. Se on hänen tapansa erota. Hän luultavasti pelkää, ettei saa tavaroitaan koskaan, jos ei nyt vie. Hänen äitinsä on aikoinaan tehnyt niin. Minä en niitä vie. Minä olisin halunnut vain hetken aikaa. Vaikka en henkilökohtaisesti tavaroita omista, niin ne ovat olleet myös minun. Ei kukaan aviopari hanki kaikkea tarvittavaa kaksin kappalein eron varalle. Eihän siitä mitään tulisi, jos jokaisessa taloudessa olisi kaksi pesukonetta ja kaksi mikroa vierekkäin. Vai onko jollain niin. Ne tavarat eivät ole minun, mutta ne kuuluivat kotiini. Ne olivat tavaroita, jotka kuuluivat kotiini. Mutta rahalla saa. Valitettavasti sitä ei enää ole. Sijoitin kuusi päivää sitten kaikki loput säästöni yritykseen. Tein sen, mitä olen jo pitkään harkinnut. 

 

Minun oli ollut tarkoitus ehtiä muuton alta pois. Olin arvioinut aikani täysin väärin. Myöhästyin viisi minuuttia. Ja niinhän siinä kävi, että sekosin taas. Itkin ja huusin. Itkin ja tunsin vain sen, kuinka kylmä toinen ihminen on. Ajattelin vain sitä, miten hän tahallaan minua kiusaa viemällä kaiken. Kuinka paljon hänen pitää minua vihata, jotta haluaa kiusata vielä näinkin. Lopulta sain itseni kerättyä edes jotenkin. Päätin, että ellen voi häntä estää, niin sitten autan. Autan häntä viemään kerralla ihan kaiken. Lapsellinen vihanpurkaus sekin. Vie sitten saatana kaikki, tuhkatkin pesästä. Vie työpöytä, jota vain minä tarvitsen. Vie sänky, kyllä minä nukun lattialla. Mutta en enää itkenyt. Ja vähitellen näin senkin, kuinka lapsellisesti käyttäydyn. Vähitellen suostuin kuuntelemaan miestä, joka yritti selittää oman kantansa. Sen, ettei hän halua kiusata ja hän kyllä jättää minulle tavaroita, jos jotain vielä hetken tarvitsen. Ja niin hän lopulta jätti sängyn ja porakoneen.

 

Soitin eilen parisuhdeterapiaan ja varasin meille ajan. Sen saa luultavasti vasta kesän jälkeen. Itselleni saan sentään apua aiemmin. En tiedä, mitä minulle määrätään. Terapiaa vai suoraan lääkitystä. Jotain minä tarvitsen, koska en enää saa  tunteitani hillittyä. Olen kuin kaksi eri ihmistä. Tiedän sen itsekkin. Nyt olen taas se toinen. Se, joka pystyy ajattelemaan asiat järkevästi. On surullinen ja vihainen, mutta uskoo siihen, että kaikki kuitenkin joskus selviää jollain tavalla. Löydän jopa positiivisia asioita. Saanpahan ainakin vihdoin lisää kaappitilaa. Pääsen eroon miehen kamalista tavaroista, joita olen vuosia sietänyt vain, koska ne ovat hänelle tärkeitä. Saan remontoida asunnon ihan miten itse haluan. Mutta tiedän, että muutaman viikon päästä se ihminen on taas kadonnut. Hävinnyt johonkin ja tilalla on vain sekopäinen nainen, joka ei löydä mitään keinoa selvitä mistään. Jonka ainoa mahdollinen tapa kommunikoida on huutaa ja raivota vihaansa ulos. Vihan, jonka todellista syytä ei tiedä enää itsekkään. Nainen, joka ei osaa käyttää edes porakonetta, vaikka viikko sitten laatoitti kylpyhuoneen. Nainen, joka on niin kamala, etten itsekkään kykene elämään hänen kanssaan. 

 

Olen katkera miehelle siitä, ettei hän hakenut meille ja varsinkin minulle apua jo ennen, kuin asiat menivät näin huonoiksi. Itsehän minun olisi sitä apua pitänyt hakea, mutta en vain osaa. Ymmärrän kuitenkin sen, mitä hän pelkäsi. Sen, että en olisi ottanut apua vastaan, enkä myöntänyt ongelmiani. Mutta kyllä minä olisin ne myöntänyt. En minä niitä myönnä silloin, kun hän suutuspäissään haukkuu minua hulluksi. En tietenkään. Silloin otan vahvan puolustuskannan ja haukun takaisin. Mutta jos hän olisi uskaltanut puhua asiasta rauhallisesti. Keskustellut ja ehdottanut, että haemme apua minulle. Apua, koska muuten hän ei kykene minulle selittämään tekoaan. Mies kertoi, kuinka paljon hän pelkää sitä toista henkilöä minussa. Sitä, joka on koko suhteemme ajan väijynyt meitä. Sitä, joka on välillä ollut poissa kuukausia, mutta on aina joskus hypännyt esiin puskan takaa. Sitä, joka on nyt vallannut minut melkein kokonaan. Hän kertoi myös sen, kuinka paljon hänellä on ikävä sitä toista ihmistä. Sitä, jonka hän vieläkin välillä minussa näkee. Sitä, jota hän aina rakasti.

 

En todellakaan tiedä, mitä mies toivoo tulevaisuudelta. En halua edes uskoa, että hän jaksaisi enää yrittää korjata kaikkea. Vaikka saisinkin oman pääni kuntoon ja saisimme vihdoin puhuttua halki kaikki ongelmamme. En tiedä itsekkään, mitä haluan. Nyt ero tuntuu pahalta. Tuntuuko se vielä sittenkin, kun saan jotain tolkkua pääkopalleni. En ole varma. Aika näyttää. En halua elätellä turhia toiveita. Luultavasti ero on kaikkein viisain ratkaisu. Mies haluaa nyt itse mennä pariterapiaan. Hän sanoi, että kokee asiat nyt aivan eritavalla, koska näkee vihdoin sen, että ymmärrän myös itse ongelmani. Tähän asti hän on luullut minun syyttävän kaikesta vain häntä, ilman, että tajuan omia ongelmiani. Hän haluaa, että käymme ainakin kerran kokeilemassa ja katsomassa.

 

Mies halasi minua eilen useaan otteeseen. Vahingossa jopa suuteli. En tiedä tekeekö hän sen rauhoittaakseen minua. Uskon kuitenkin, että hän tekee sen, koska vaikka olen koko ajan kokenut, ettei hän menetä tässä erossa mitään. Ettei hän välitä. Ymmärrän nyt, että kyllä hän välitti. Välittää luultavasti edelleen. Siitä toisesta ihmisestä. Siitä, jonka takia hän on näin kauan jaksanut yrittää sietää sitä toista. Sitä jonka kanssa hänen elonsa on sietämätöntä. Kyllä hän on koko ajan välittänyt. En minä ole ollut täysin merkityksetön. Kyllä hänkin menettää tässä erossa jotain. 

 

Mies otti lapset yöksi. Ensimmäinen reaktioni oli tapella vastaan. Koska niin hänkin oli tehnyt, kun olin ehdottanut muutosta eiliseen päivään. Järkeni kuitenkin voitti. Ei minulla ollut mitään syytä kieltää asiaa. Oikeastaan jopa parempi, että sain yhden yön nukkua rauhassa. Nuorimmainen on ollut kipeä, eikä nukkumisesta ole tullut mitään moneen päivään. Tätä minä haluaisin. Että pystyisimme saamaan välimme sellaisiksi, ettei kaikesta tarvitse tapella. Asiat voi hoitaa niin, kuin ne ovat milloinkin järkevimpiä. Mitään kellontarkkaa sopimusta, mistä ei kumpikaan koskaan jousta, ei tarvitse koskaan tehdä. Haluan, että voimme erota sovussa. Niin, että asiosta voi sopia, jotta kaikilla olisi hyvä olla.

 

Ja ehkä minä haluaisin myös, että saisin vielä joskus mahdollisuuden antaa hänelle anteeksi. Koska nyt ensimmäistä kertaa näen syyn, minkä vuoksi minun kannattaisi yrittää. Kyllä se syy on varmasti ollut siellä aina. En ole vain kyennyt sitä näkemään ja uskomaan. En tiedä, pystynkö siltikään ikinä antamaan anteeksi. Haluaisin kuitenkin kovasti yrittää. Se, pystyykö mies koskaan antamaan anteeksi minulle. Haluaako hän edes ajatella sitä mahdollisuutta. Ehkä se selviää minulle joskus.