Mies oli eilen hyvällä päällä... Siis todella. Nauroi ja hymyili ja vitsailikin hieman. Mistäköhän tuulee. Onkohan se saanut. No, niin tai näin, toivottavasti parempi mieli pysyy.

Eilen iski kesken treenin ihan omituinen olo. Mieleni valtasi kuva miehestä pettämässä. Taas hetken koin olevani niin täydellisen nöyryytetty. Ei niinkään se petos, vaan se, että kaikki on tehty niin julkisesti. Satojen ihmisten edessä. Täysin välittämättä tunteistani. Tästä kaikesta on kulunut nyt jo yli 4kk. Ajatukseni kiertävät samaa ympyrää. Ensimmäinen vuosi on pahin. Kaipa se vaan vie aikaa. Viha ja raivo on selkeästi tyyntynyt. Välillä tietenkin tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli takoa miehen päätä seinään. Mutta niitä hetkiä tulee todella harvoin. Haluaisin hypätä ajassa eteen päin. Nähdä, miten asiat ovat vuoden päästä. Olemmeko eronneet. Asummeko edelleen yhdessä. Onko yhteiselomme pelkkää kärsimystä. Valitettavasti vain aika näyttää tämän. 

Tunnen itseni ja tiedän, että anteeksianto on mahdotonta. Tämä asia on ja pysyy. Se voi väistyä taka-alalle, mutta siellä se odottaa. Ja tarpeeksi huonona päivänä kaivan sen taas esiin. Kaivan vielä vuosienkin päästä. Ja niin ei saisi tehdä. Anteeksianto on tässä asiassa tärkein. En kykene siihen. Siksi koko suhde on jo mennyttä. Onhan se surullista, mutta en viitsi huijata itseäni. Olen varma, että mies tietää tämän kaiken itsekkin. En ole varma, miksi en kykene antamaan anteeksi. Ehkä syynä on se, että mies ei ole missään vaiheessa pyytänyt. En koe edes syytä yrittää. Eniten kuitenkin uskon tämän kaiken käyneen liikaa itsetuntoni päälle. Minua on nöyryytetty. En siedä sitä. En vain siedä. Ylpeyteni ei anna periksi alentua siihen. Ehkä se on hyvä. Minulla on kuitenkin kaiken tämän keskellä edes jonkinlainen ylpeys tallella.

Tällä hetkellä pelkään eniten sitä, että mies tulee jättämään minut, kun saa selville minun pettävän. Tiedän, että se olisi hänelle liikaa. Hän on vielä ylpeämpi. Mielestäni hänellä ei ole oikeutta jättää minua. Mutta onko minulla oikeutta vaatia häntä jäämään. En tiedä, miten kykenen olemaan pettämättä. Tunnen itseni. Se on ollut vaikeaa ennenkin. Nyt se on mahdotonta. Siksi mietin jatkuvasti olisiko kuitenkin parempi erota heti. Kesä on tulossa. Omalla tavallani haluaisin viettää villin ja vapaan sinkkukesän. Mutta se on niin hankalaa. Jos vain selviäisimme jotenkin vielä edes tämän vuoden eteenpäin. Sitten asiat olisivat helpompia. Lapset isompia ja talokin ehkä remontoitu myyntikuntoon. Työasianikin jollain tavalla toivottavasti selkeämpiä. Miksi tämä aika vain kuluu näin helvetin hitaasti.

En ole edelleenkään nähnyt ihastustani. Mieleni tekisi kysyä suoraan. Mutta en voi. Jos olenkin vain kuvitellut kaiken, se olisi todella noloa. Olen liian monta vuotta ollut poissa näistä ympyröistä. En enää osaa pelata peliä. Ehkä jättäydyn taka-alalle ja odotan hänen siirtoaan. Joko hän tekee sen tai ei. Luultavasti ei.  Ajatteleeko hän samoin. Ei kehtaa tehdä siirtoa, koska luulee, etten ole kiinnostunut. Onhan minulla kuitenkin kaksi lasta ja se MIES. Omasta mielestäni olen kyllä näyttänyt selkeästi vihreää valoa. Hän ei vaikuta ujolta. Ehkä hänen eronsa ei olekkaan niin selvä.