Olen pohtinut viimeaikoina paljon vanhoja suhteitani. Erosin teinirakkaudestani parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen. Sain kai osittain siipeeni ja päätin haistattaa pitkät koko seurustelulle. Seurasi monta villiä vuotta, jolloin pisimmät seurusteluyritykset kestivät muutamasta viikosta puoleen vuoteen. En edes tiedä, voinko sanoa seurustelleeni kenenkään kanssa. En ollut valmis sitoutumaan. Jokainen suhde oli enemmän tai vähemmän epämääräinen. Suurin osa ajoittui selkeästi viikonloppuihin, mutta oli siellä niitäkin, joiden kanssa vietettiin aikaa muulloinkin. Lähes tulkoon jokainen juttu loppui yhtä epämääräisesti, kuin oli alkanutkin. Katkeria eroja ei ollut, lähinnä tapailu vain tyrehtynyt. Löysin uuden tai toisin päin. Kukaan ei jäänyt itkemään kenenkään perään. 

 

Välillä hävettää miettiä menneisyyttäni. Villeimpään kolmeen vuoteen mahtui miehiä enemmän, kuin monella tulee olemaan koko elämänsä aikana. Miehiä oli hävyttömän paljon. En ole varma, muistanko edes jokaista. Tytölle, joka voi baaritiskille eksyessään osoittaa kolme entistä sänkykumppaniaan, on monta nimeä. Ne eivät ole kauhean mairittelevia. Jos sama tilanne käy myös salilla tai ruokakaupassa, ei kannata enää edes yrittää selitellä. Miksi säästellä hyvää tavaraa. Onneksi suurin osa kavereistani ajatteli samoin. Yllättävää kyllä, tuohon aikaan mahtuu vain kaksi yhdenillanjuttua. Humalassa tehtyä suurta virhearviointa, jotka mieluusti olisivat saaneet jäädä kokematta. 

 

Miehiä oli parhaimmillaan kierrossa kolmekin samaan aikaan. Yksi, joka olisi saattanut kiinnostaa hieman enemmänkin. Toinen, joka tyydytti tarpeet myös selvinpäin. Kolmas, jonka numeron kaivoin esille vain pahimmassa hädässä. En jäänyt koskaan yksin, jos siltä tuntui. Tiedän, että monille olin itsekkin se hätävara. Tyttö, jolle soitettiin vasta taksijonossa, kun muualta ei herunut. Ei se minua haitannut. Minä lähdin, jos parempaa ei ollut tarjolla. He ymmärsivät, jos en lähtenyt. Säännöt olivat selvät. Jos törmäsimme toisiimme vahingossa niin, että kainalossa olikin joku muu, oli sanaton sopimus vain tervehtiä kohteliaasti. Kyllä toinen sitten otti yhteyttä, kun oli taas parempi hetki. Pisimpään tälläinen peli jatkui saman ihmisen kanssa lähes kolme vuotta ja edelleenkin hänet nähdessäni välillämme on jotain. Paria meistä ei kuitenkaan ikinä voisi tulla, yritimme hetken sitäkin. Sovimme yhteen vain sängyssä. En tiedä, onko hän nykyään taas sinkku. Ainakin puolivuotta sitten selkeästi oli.

 

Jännintä kaikessa on se, että entisistä seksikumppaneistani löytyy monta, joiden sänkyyn saattaisin vieläkin vahingossa eksyä. Ja vielä jännempää on se, että tiedän olevani tervetullut ainakin yhtä moneen. Jos vain kohtaisimme sopivassa elämäntilanteessa. Tähän asti elämäntilanteeni ei ole ollut sopiva. Mistäköhän tämä kertoo... Olenko kuitenkin pelannut korttini joskus oikein. Vai ovatko kaikki entiset kumppanini vain jollain tavalla toivottomia tapauksia. Sellaisia, joille ei ole niin väliä, kuka sinne sänkyyn eksyy. Toisaalta, jos on jo pannut puolta kaupunkia, ei kai siinä ole enää muuta mahdollisuutta, kuin alkaa käymään vanhaa listaa uudelleen lävitse. Eihän nyt sentään koko kaupungille ole soveliasta haarojaan levittää. Sitä paitsi, ennestään hyväksi havaittu on paljon turvallisempi vaihtoehto, kuin täysin tuntematon. Tiedän, keneltä saan aamiaisen sänkyyn. Tiedän, kuka saa kehuillaan minut tuntemaan itseni maailman kauneimmaksi naiseksi. Tiedän, kenelle soittaa, jos haluan jonkun tarttuvan hiuksiini ja tekevän minulle mitä haluaa. 

 

Mies ei ole koskaan kysynyt. Enkä ole kertonut. Ei hän neitsyttä nainut, kyllä hän sen tietää. Menneet on menneitä. Kyllä hänelläkin on menneisyys. Mies on nähnyt monta entistäni. Hänellä ei ole luultavasti aavistustakaan tästä. En ole koskaan tehnyt elettäkään, mikä olisi paljastanut asian. Tiedän hänen entisistään yhden ja hän tietää omistani tasan saman verran. On suorastaan ihme, etten ole missään kohtaa elämääni sekaantunut yhteenkään hänen lähimmistä ystävistään.