Yllättävä lausahdus keskelle ei mitään. Exäs sitten muuttaa yhteen M:n kanssa. Sanoja oletti kai minun tietävän asiasta. En tiennyt. En olisi ehkä edes halunnut tietää. En ainakaan näin. Järkytyin hieman. Minä olen vasta vähitellen pääsemässä yli aiheesta Ero ja hän valitsee jo tapetteja uuden rakkaansa kanssa. Toisaalta... Erostamme on kaksi vuotta. Mies oli tehnyt eroa muutaman vuoden kauemmin. Hän oli ehtinyt käsitellä eron jo ennen, kuin se virallisesti tapahtui. Ei kai siis ihme, että hän on valmis uuteen suhteeseen. Sitten tuli suutahtaminen. Miksi Mies ei kerro näin suurista elämänmuutoksista minulle. Voiko Mies oikeasti tehdä näin isoja muutoksia lasten elämään kertomatta siitä minulle. Lapsiltako hän oletti minun asiasta kuulevan. Mies ei ole edes esitellyt Uutta minulle. Ei, vaikka olen hänelle sanonut, että olisi mukava tavata ihminen, joka on niin tiiviisti lasten elämässä. Perkele. Viimeisenä iski katkeruuden ja surun sekamelska. Näin helposti minä todellakin olin korvattavissa. Kyllähän minä sen aina tiesin. Siinä hän sitten on... Nainen, joka on kaikin tavoin parempi. Juuri sellainen pieni ja hoikka, joista Mies on aina pitänyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. Missä helvetissä on minun onnellinen parisuhteeni. Minun Rakkauteni. Eikö Amorilla ole oikeasti minkäänlaista empatiakykyä. Miksi elämä ei voi olla minulle yhtä helppoa ja onnellista. Enkö minä oikeasti ole jo niellyt tarpeeksi paskaa. Katkeruus... Missä olitkaan piilotellut?   

Tulevaisuus... Siinä, missä Miehen tulevaisuus näyttää onnelliselta ja aurinkoiselta, omastani en osaa sanoa mitään. Olen jumissa. Oravanpyörässä, josta ei löydy exit-aukkoa. Haluaisinko minä jotain yhtä ihanaa. Totta helvetissä haluaisin. Haluaisin rakastua niin, että vihdoin olisin varma siitä, mitä rakkaus on. Ja toisaalta taas pelkään koko sanaa enemmän, kuin mitään muuta. Miehen muuttaminen yhteen Uuden kanssa tuntui pahemmalta, kuin olin kuvitellut. Miksi... Johtuuko se siitä, että olen kateellinen. Siitä, etten ole itse lähelläkään tilannetta, jossa pystyisin kuvittelemaan moista. Pelkkä vieras hammasharja kaapissani saa aikaan pakokauhun. Miksi minä en pysty jatkamaan elämääni. Miksi minä en pysty rakastumaan. 

Mitä helvettiä minä elämältä odotin... Unelmien prinssiä, joka karauttaa bemarillaan pihalleni ja pyyhkii pois kaiken entisen. Mihin minä semmoista edes tarvitsen. Minulla on jo kaikki ja enemmän. Minulla on kaksi ihanaa lasta, joiden kanssa eläminen on päivä päivältä helpompaa. Ehkä muutaman vuoden päästä uskaltaudumme kolmisin vaikka Puuhamaahan. Minulla on työ, jossa viihdyn. On se sitten ajoittain kuinka stressaava tahansa. Minulla on talo, joka vähitellen on muokkautunut vain omakseni. Vaikkakin se edelleen on täynnä Miehen romppeita. Mahtaisikohan tuleva muutto saada hänet vihdoin kaipaamaan vintille unohtuneita tavaroitaan... Minulla on harrastukseni, johon on nykyään jopa aikaa. Jos vain löytyisi itsekuria. Minulla on ystäväni, joiden kanssa olen vähitellen eron jälkeen taas lähentynyt. Minulla on uusia ystävä, jotka eivät edes tiedä kuka Mies on. En minä tarvitse elämääni mitään muuta. Juuri nyt. Miksi tarvitsisin. Ei minun tarvitse rakastua vain, koska Mies on rakastunut.

Onhan se julmaa katsoa vierestä, kuinka toinen elää elämää, josta itse haaveilin. Kyllähän minäkin elättelin toiveita suuresta rakkaudesta. Siitä, joka viesi jalat alta ja saisi hääkellot, taas kerran, kilkattamaan korvissa. Haaveilin salaa jopa mahdollisuudesta kolmanteen lapseen. Siihen, jota jään kai ikuisesti kaipaamaan. Koko ajan jossain sisälläni on ollut haave paremmasta parisuhteesta. Siitä, joka oikeasti onnistuisi. Haave on elänyt, vaikken aina ole uskaltanut sitä edes itselleni myöntää. Onhan se julmaa nähdä, kuinka toinen kulkee kohti sitä kaikkea ja itse seisoo edelleen tuhkan keskellä miettien, voisiko vielä jossain leimahtaa. Mutta sitä elämä on... Ajoittain hieman julmaa. Luulisi, että olen jo tottunut ajatukseen. 

Mitä tulevaisuus tuo... Sitä ei tiedä kukaan. Jostain syystä minä edelleen uskon, että jonain päivänä se tuo eteeni jonkun tärkeän ihmisen. Sitten, kun on sen aika. Siihen asti pidän kiinni siitä, mitä minulla jo on.