Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


maanantai, 11. heinäkuu 2016

Olet haavoittuvainen vasta silloin, kun luulet, ettei mikään enää satuta

Mies lausui viimein ne sanat. Ne sanat, joita itse odotin kymmenen vuotta. 

 

Ei enää tekosyitä, ei selittelyjä. Ei mitään mahdollisuutta kaunistella mennyttä. Ei kyse ollut siitä, etteikö hän olisi voinut. Etteikö se olisi merkinnyt hänelle mitään. Kaikki se merkitsi hänelle täysin samaa kuin minullekin. Minä en merkinnyt. Hänelle. Tarpeeksi. En niin paljon, että hän olisi halunnut lausua ne sanat... Minulle.

 

Miten se voi sattua niin paljon. Totuus. Totuus, jonka aina tiesin. Sattuuko se siksi, etten enää uskonut minkään sattuvan. Vai sattuuko se siksi, etten tule koskaan kuulemaan niitä sanoja itse. Keneltäkään. Koska en anna siihen mahdollisuutta. Olenhan saanut itsenikin uskomaan... Etten halua. Koskaan, ikinä, milloinkaan. Kuulla niitä sanoja. Keneltäkään. En enää.

 

Itseään on helpoin huijata.

keskiviikko, 30. maaliskuu 2016

Hyvästi

Kuinka voi rikkoa mitään sellaista

mitä ei olemassa ole enää pitkään aikaan ollutkaan

 

Ei mitenkään. Ja silti voi rikkoa niin paljon. Niin paljon enemmän, kuin olisi koskaan uskonut rikkovansa.

 

Jos menet pois, mitä minulle jää...

 

Kuka olisi voinut uskoa, että joskus jäljelle jää paljon enemmän, kuin mitä alunperin olikaan...

 

Kun mä laitoin paperille kaiken, minkä mä menetin

Siinä samalla mä myös surut puolitin

 

Kirjoitin kaiken ylös. En tiedä puolittiko se surua. Tuskin lähellekkään. Se auttoi silti. Omalla tavallaan...

 

Revitään haavat auki ja luvataan

sivu uusi nyt aukeaa

Huominen kirjoittaa meille uutta tarinaa

 

En ole koskaan lukenut blogia alusta loppuun. En luultavasti edes muista kaikkea, mitä olen kirjoittanut. Ehkä jonain päivänä luen kaiken. Käyn uudelleen läpi ne tunteet. Revin haavat auki. Tai sitten annan asioiden unohtua. Koska jotkin asiat on parempi jättää taakseen. Minulla on menneisyys, jota en voi muuttaa. Minulla on tulevaisuus, jonka voin kirjoittaa paremmin.

 

(Lainauksen Suvi Teräsniska)

maanantai, 28. maaliskuu 2016

Erosta aikaa: Nainen minussa

Petetty nainen. Se minä olin joskus. Osittain olen kai koko elämäni. Ei minun silti tarvitse kantaa kädessäni kylttiä, joka muistuttaa siitä aina. Minun ei ole pakko pukea päälleni viittaa ja leikkiä martyyria. Lähes jokainen nainen on jossain vaiheessa elämäänsä petetty. Minä en ole erikoistapaus. Minä olen yksi miljoonista. 

Eronnut nainen. En koskaan halunnut olla. Jollain tavalla tiesin, että tulen kuitenkin olemaan. Virallinen statukseni. Eronnut. En sinkku, en naimaton. Olen eronnut. Enää ei tee pahaa rastia vaihtoehtoa virallisista papereista. Epävirallisesti olen sinkku.

Nainen. Minulla on tissit. Olen siis nainen. Hieman tyrskyissä kolhiintunut ja muotoani menettänyt. Mutta nainen. Itsenäinen. Omillani toimeentuleva. Ihana, kamala nainen. 

 

sunnuntai, 27. maaliskuu 2016

Erosta aikaa:PMS

Elämäni PMS:n kanssa. Voisin kai kirjoittaa pienen romaanin. PMS, suurin osa naisista on ainakin joskus kuullut puhuttavan asiasta. Niistä kolmesta kirjaimesta, joiden varjolla saa käyttäytyä kerran kuukaudessa kuin kakara. PMS, kuinka monta vitsiä olenkaan kuullut väännettävän kyseisestä aiheesta. Aina ei ole naurattanut. 

Itketkö nyyhkyleffoille. Kyllä. Kauhuleffoille myös. PMS. Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Mielellään suklaakuorutuksella. PMS. Turvottaa ja pierettää, miten naisellista. PMS. Vituttaakin ehkä. Ainakin hieman normaalia enemmän. PMS. Tuttua kai monelle. Minulle myös. Entä, jos oireet nostetaan potenssiin tuhat ja kerrotaan vielä sadalla. Minä olen niitä harvoja onnekkaita, jotka tietävät, mitä silloin tapahtuu.

Kun vihdoin hain apua oireisiini, lääkäri epäili hetken minun olevan maanisdepressiivinen. Kieltämättä olisin sopinut kuvaan suhteellisen hyvin. Ainoana erona se, ettei sairaus koskaan kulje kuukauden sykleissä. Ja luottotietoni ovat kunnossa. Tämä oli lääkärille erittäin tärkeä tieto. Olisi kai pitänyt kertoa, että olin edellisellä viikolla pistänyt koko säästötilini sileäksi. Lääkäri oli kuitenkin osittain oikeilla jäljillä. Sellaista elämäni on. Iloa, riemua ja täydellistä kaaosta.

Päivä yksi. Mikään ei ole mahdotonta. Elämä on lähes täydellistä. Kaikki on selkeää. Ei sitä pysty sanoin kuvailemaan, ellei itse koe. Sitä hetkeä, kun heräät uudelleen eloon. Täynnä tarmoa ja intoa. Aloitat olohuoneen siivouksen ja revit ohimennen tapetitkin seiniltä. Kyllähän sinä nyt yhden huoneen tapetoit vaikka unissasi. Pikku juttu sinulle. Elämä on ihanaa. Se on ihanaa, kunnes... Mikään ei enää ole mitään. Sinä et ole mitään. Olet säälittävä ihmisjäte, jolla ei ole mitään arvoa. Et aina, mutta pahimmassa tapauksessa. Pelkkä kaupassa käyntikin saattaa olla sula mahdottomuus, miten helvetissä osaisit vaihtaa palaneen sulakkeen. Istut keskellä olohuoneen lattiaa ja itket, koska et saa maalipurkkia auki. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta... Ei joka kerta yhtä vahvana. Välillä saattaa mennä kuukausia suhteellisen tasapaksusti. Ilman, että mielialasi heittelevät täysin laidasta laitaan. Mutta joka kuukausi ne heittelevät ainakin hieman. Luin lääkärissä käynnin jälkeen paljon maanisdepressiivisyydestä. Joku oli kirjoittanut, että mania vaiheessa jopa luonnossa esiintyvät värit näkyvät kirkkaampina ja kauniimpina. Kuulostaako hullulta. Ei minusta. Minä olen nähnyt ne.

Ei PMS ollut missään nimessä ainut syy erooni. Ei, vaikka suurin osa ongelmistamme kai aiheutui siitä. Tai eivät ne suoranaisesti siitä aiheutuneet. Ongelmia oli ilman PMS:ääkin. Niitä ei vain koskaan käsitelty asiallisesti. Ne käsiteltiin silloin, kun PMS tuli vierailulle. Oli siis ongelmia. Ongelmia, jotka käsiteltiin vain PMS:n vallassa. Ja jokainenhan varmasti ymmärtää, että silloin ei todellisuudessa käsitellä mitään. No, oli miten oli... Suhteessani oli tuhansia asioita, jotka vaivasivat minua. Asioita, jotka saivat voimaan aika ajoin entistäkin huonommin. Ja silloin minä menetin hallinnan. Ja koska olen ihminen, jonka on vaikea myöntää virheitään, en ymmärtänyt hakea apua ongelmaani. Ehkä olisimme sitä kautta saaneet myös apua niihin muihin pieniin ongelmiin, jotka vuosien saatossa painoivat mieltäni aina vain enemmän. Ja silloin, kun asiat painoivat liikaa, minusta kuoriutui esiin todellinen hirviö.

PMS on edelleen osa elämääni. Ei avioero sitä mihinkään vienyt. PMS ei kuitenkaan oireile enää yhtä rajusti. Elämä on tasaisempaa. Minä olen tyytyväisempi. Minun on henkisesti helpompi olla nykyään. Saatan silti olla tiettyyn aikaan kuukaudesta sulkeutuneempi ja vetäytyneempi. Vihata peilikuvaani ja kokea olevani enemmän ja vähemmän saamaton ja kykenemätön tekemään asioita. Saatan itkeskellä ja olla ailahtelevainen. Minä en kuitenkaan enää itke koko päivää peiton alla surkeaa elämääni. Minä en saa hillittömiä raivokohtauksia. Ja mikä tärkeintä... Minä en vihaa itseäni. Minä en pääse kai koskaan eroon ongelmastani. Minä pystyn kuitenkin elämään sen kanssa. Kunhan elämäni pysyy tasaisena. Ja jos se ei pysy, kynnys hakea apua on jo ylitetty

.pms.jpg

tiistai, 22. maaliskuu 2016

Erosta aikaa: Tulevaisuus

Yllättävä lausahdus keskelle ei mitään. Exäs sitten muuttaa yhteen M:n kanssa. Sanoja oletti kai minun tietävän asiasta. En tiennyt. En olisi ehkä edes halunnut tietää. En ainakaan näin. Järkytyin hieman. Minä olen vasta vähitellen pääsemässä yli aiheesta Ero ja hän valitsee jo tapetteja uuden rakkaansa kanssa. Toisaalta... Erostamme on kaksi vuotta. Mies oli tehnyt eroa muutaman vuoden kauemmin. Hän oli ehtinyt käsitellä eron jo ennen, kuin se virallisesti tapahtui. Ei kai siis ihme, että hän on valmis uuteen suhteeseen. Sitten tuli suutahtaminen. Miksi Mies ei kerro näin suurista elämänmuutoksista minulle. Voiko Mies oikeasti tehdä näin isoja muutoksia lasten elämään kertomatta siitä minulle. Lapsiltako hän oletti minun asiasta kuulevan. Mies ei ole edes esitellyt Uutta minulle. Ei, vaikka olen hänelle sanonut, että olisi mukava tavata ihminen, joka on niin tiiviisti lasten elämässä. Perkele. Viimeisenä iski katkeruuden ja surun sekamelska. Näin helposti minä todellakin olin korvattavissa. Kyllähän minä sen aina tiesin. Siinä hän sitten on... Nainen, joka on kaikin tavoin parempi. Juuri sellainen pieni ja hoikka, joista Mies on aina pitänyt. Asiat tärkeysjärjestykseen. Missä helvetissä on minun onnellinen parisuhteeni. Minun Rakkauteni. Eikö Amorilla ole oikeasti minkäänlaista empatiakykyä. Miksi elämä ei voi olla minulle yhtä helppoa ja onnellista. Enkö minä oikeasti ole jo niellyt tarpeeksi paskaa. Katkeruus... Missä olitkaan piilotellut?   

Tulevaisuus... Siinä, missä Miehen tulevaisuus näyttää onnelliselta ja aurinkoiselta, omastani en osaa sanoa mitään. Olen jumissa. Oravanpyörässä, josta ei löydy exit-aukkoa. Haluaisinko minä jotain yhtä ihanaa. Totta helvetissä haluaisin. Haluaisin rakastua niin, että vihdoin olisin varma siitä, mitä rakkaus on. Ja toisaalta taas pelkään koko sanaa enemmän, kuin mitään muuta. Miehen muuttaminen yhteen Uuden kanssa tuntui pahemmalta, kuin olin kuvitellut. Miksi... Johtuuko se siitä, että olen kateellinen. Siitä, etten ole itse lähelläkään tilannetta, jossa pystyisin kuvittelemaan moista. Pelkkä vieras hammasharja kaapissani saa aikaan pakokauhun. Miksi minä en pysty jatkamaan elämääni. Miksi minä en pysty rakastumaan. 

Mitä helvettiä minä elämältä odotin... Unelmien prinssiä, joka karauttaa bemarillaan pihalleni ja pyyhkii pois kaiken entisen. Mihin minä semmoista edes tarvitsen. Minulla on jo kaikki ja enemmän. Minulla on kaksi ihanaa lasta, joiden kanssa eläminen on päivä päivältä helpompaa. Ehkä muutaman vuoden päästä uskaltaudumme kolmisin vaikka Puuhamaahan. Minulla on työ, jossa viihdyn. On se sitten ajoittain kuinka stressaava tahansa. Minulla on talo, joka vähitellen on muokkautunut vain omakseni. Vaikkakin se edelleen on täynnä Miehen romppeita. Mahtaisikohan tuleva muutto saada hänet vihdoin kaipaamaan vintille unohtuneita tavaroitaan... Minulla on harrastukseni, johon on nykyään jopa aikaa. Jos vain löytyisi itsekuria. Minulla on ystäväni, joiden kanssa olen vähitellen eron jälkeen taas lähentynyt. Minulla on uusia ystävä, jotka eivät edes tiedä kuka Mies on. En minä tarvitse elämääni mitään muuta. Juuri nyt. Miksi tarvitsisin. Ei minun tarvitse rakastua vain, koska Mies on rakastunut.

Onhan se julmaa katsoa vierestä, kuinka toinen elää elämää, josta itse haaveilin. Kyllähän minäkin elättelin toiveita suuresta rakkaudesta. Siitä, joka viesi jalat alta ja saisi hääkellot, taas kerran, kilkattamaan korvissa. Haaveilin salaa jopa mahdollisuudesta kolmanteen lapseen. Siihen, jota jään kai ikuisesti kaipaamaan. Koko ajan jossain sisälläni on ollut haave paremmasta parisuhteesta. Siitä, joka oikeasti onnistuisi. Haave on elänyt, vaikken aina ole uskaltanut sitä edes itselleni myöntää. Onhan se julmaa nähdä, kuinka toinen kulkee kohti sitä kaikkea ja itse seisoo edelleen tuhkan keskellä miettien, voisiko vielä jossain leimahtaa. Mutta sitä elämä on... Ajoittain hieman julmaa. Luulisi, että olen jo tottunut ajatukseen. 

Mitä tulevaisuus tuo... Sitä ei tiedä kukaan. Jostain syystä minä edelleen uskon, että jonain päivänä se tuo eteeni jonkun tärkeän ihmisen. Sitten, kun on sen aika. Siihen asti pidän kiinni siitä, mitä minulla jo on.