Olin jo melkein unohtanut, miltä tuntuu, kun toinen repii vaatteet pois päältäsi samalla sekunnilla, kun astuu ovesta sisään, koska ei malta odottaa sekunttiakaan. Miltä tuntuu nähdä toisen silmistä, että hän haluaa sinua. Sillä hetkellä hän haluaa vain sinua. Kuinka hyvältä tuntuu maata toisen vieressä täysin raukeana. Väsyneenä, mutta silti valmiina uusintaan. Jos vain olisi aikaa... Olemme nähneet joka päivä. Salitreenistä varastettu puolituntinen, joka venyy tunniksi. Yksinään suoritettu kauppareissu, joka ei todellisuudessa ollutkaan niin yksinäinen. Hieman harmittaa, että tämän päivän jälkeen mahdollisuutta tapaamiselle ei tule ennen ensiviikkoa. Minulla on lapset ja hänellä omansa. En ole varma, näemmekö tänään. Luultavasti. Tänään minulla ei olisi edes kiirettä. Lapset ovat isällään koko illan ja nopeaa treeniä lukuunottamatta kalenterini on täysin avoin. Emme sopineet mitään, mutta olen lähes varma, että hän tulee. Vaikka olemmekin kiitettävän hyvin keskustelleet lähinnä vartaloidemme välityksellä, olen huomannut, että viihdymme toistemme seurassa muutenkin. Ehkä jopa niin hyvin, että hän saattaisi kelpuuttaa minut pyöränsä kyytiin. Pienet mahdolliset extraedut hauskan seuran lisäksi eivät ole yhtään huono asia.

K:lta tuli viestiä. Kamaripuolella tainnut olla hiljaista, koska hän kutsui katsomaan poikamiesboxiaan. En hylännyt ehdoitusta. Kieltämättä hieman huokuttaisi. En ole kuitenkaan varma, onko se riskinarvoista. Vielä emme ole jääneet kiinni. Jossain vaiheessa se olisi kuitenkin edessä. 

Olen miettinyt paljon ihastumista. K:han pelkäsi kuollakseen, että ihastuisin häneen. Siksi hän kai oli niin hankala. Mutta minun täytyy ihastua. Jonkin verran. Sopivasti. Ei se kuitenkaan kohdallani tarkoita sitä, että haaveilisin automaattisesti kihlasormuksesta ja yhteisistä eläkevuosista. Ei todellakaan. Minä voin ihastua ihmiseen, vaikka tietäisin jo valmiiksi, ettei hän ole se unelmieni prinssi. Olenhan minä nytkin ihastunut. Aika paljonkin. Ja silti tiedän, ettei tämä tule olemaan mikään vuosisadan rakkaustarina. Olen ihastunut, mutten tule koskaan rakastumaan. Siinä on se ero. Mistä tämän sitten voi tietää... Siitä, että löydän jo ensitapaamisella jotain, mikä häiritsee. Jotain mahdollisesti ihan pientä. Sellaista, millä ei ole oikeastaan edes merkitystä. Ei ainakaan, jos on tarkoitus pitää vain hauskaa. Kun aikoinaan tapasin mieheni, en löytänyt hänestä alkuun ainuttakaan häiritsevää asiaa. Hänessä oli monta ominaisuutta, joiden takia olin joskus "hylännyt" jonkun toisen vaihtoehdon. Mutta hänessä ne asiat eivät häirinneet. Silloin tiesin, että rakastuisin. Olisi pitänyt älytä juosta karkuun.

En ole halunnut miestä enää. En, vaikka hän olisi tuttu ja turvallinen. Vaikka tiedän, miltä hän tuntuu... Jonkinlainen edistysaskel kai tämäkin. Ehkä läheisyyden kaipuuni, ja muutkin kaipuuni, ovat jo valmiiksi tyydytettyjä. Mihin minä hänen kosketustaan tarvitsisin... Paljon paremmalle tuntuu se, kun toinen vetää vielä hetkeksi lähelleen, ennen kuin joudut ajamaan hänet matkoihinsa. Suutelee ja kosketuksellaan antaa lupauksen uudesta tapaamisesta. Paljon paremmalle tuntuu se, että tietää toisen oikeasti nauttivan siitä, että saa koskea juuri sinua. Ei ketään muuta. Ei paremman puutteessa. Se, kuinka muistat vielä monen tunnin jälkeenkin, kuinka hyvältä hän tuntui sisälläsi...