Luulisi, että olo helpottaa vähitellen. Ei se vaan tunnu helpottavan. Mieliala on viimeaikoina ollut entistä surkeampi. En pysty vieläkään ajattelemaan mitään muuta. En tiedä tekeekö PMS tepposiaan vai mistä tämä alakulo ja viha puskee esiin tälläisellä voimalla. En kykene olemaan kotona, en halua nähdä miestä. Hän kuvottaa minua. Hän on täysin vieras ihminen, jota tekisi mieli takoa pesäpallomailalla päähän. Takoa niin kauan, että häneen sattuisi yhtä paljon, kuin itseeni. Fyysinen kipu ei vain ikinä satuta yhtä paljon, kuin henkinen. Henkisesti en kykene häntä satuttamaan. Ja haluan niin kovasti satuttaa. Hänen kuuluisi kärsiä, tuntea olonsa vielä kamalammaksi, kuin itse tunnen. En vain usko, että hän tuntee. En ole edelleenkään varma, ymmärtääkö hän tehneensä mitään väärä. En ole varma katuuko hän yhtään.  En pysty uskomaan, että hän rakastaisi millään tavalla. Miten helvetissä hän pystyisi tekemään mitään tälläistä, jos rakastaisi. 

Alan kallistua eron kannalle. En tiedä, onko sekään oikea ratkaisu, mutten usko voivani hyvin tässä suhteessa. En ehkä enää koskaan. Voin pahoin, joka kerta, kun näen raskaana olevan naisen tai perheen pienen vauvan kanssa. Voin niin pahoin, että tekisi mieli oksentaa. Mietin jokaisen tulevan tai tuoreen isän kohdalla, onko hänelle käynyt mielessäkään pettää. Mietin, mitä ne naiset ovat tehneet paremmin. Miten paljon parempia ihmisiä he ovat. Mitä olen itse tehnyt niin väärin, että ansaitsen tälläistä paskaa. Miten kamala ihminen minun täytyy olla ansaitakseni tämän. En saisi syyttää itseäni, en saisi. Voin vain entistä huonommin. Mutta kaipa tämä itseni syyllistäminen kuluu jollain tavalla asiaan. Ehkä se on jokin vaihe, mikä pitää käydä läpi ennen, kuin voi jatkaa elämää.

Välillä tuntuu, että elän unessa. Painajaisessa, josta herään jossain vaiheessa. Saan takaisin sen perheen, jonka luulin olevan olemassa. Saan takaisin sen miehen, jonka kanssa menin naimisiin. Sen ihmisen, jonka luulin tuntevani. Saan jatkaa tavallista ja turvallista elämääni. Mutta ei, ei tämä ole painajaista. Mitään perhettä ei koskaan ollut, ei ainakaan rakkaudesta hankittua. Mieskään ei ole se, jonka kanssa luulin menneeni naimisiin. En tunne häntä. Olen niin katkera ja vihainen. Tuntuu, ettei mitään muuta ole enää jäljellä. Pelkään, että tämä viha syö minut kokonaan. Olenko lopun elämääni katkera ja kamala ämmä. 

Silti, kaiken tämän vihan keskellä, kaipaan eniten vain läheisyyttä. Haluan käpertyä kainaloon, missä joskus oli niin hyvä olla. Haluan, että hän lohduttaa ja pitää hyvänä. En halua olla yksin. Tarvisen kosketusta, tarvitsen lämpöä. Haluan vain päästä lähelle. Ja samalla vihaan itseäni enemmän. Miksi teen itsestäni näin naurettavan. Miksi en hanki vaikka mielummin jotain vakipanoa, pientä laastaria elämääni. Jotain toista, joka täyttäisi läheisyyden kaipuuni. Vai täyttäisikö se...