Kahdeksan vuotta sitten kosin. En saanut hamekangasta. En saanut myöskään lupausta. Neljä vuotta odotin. Turhaan. Kosin uudelleen. Mies oli pihi, ei ostanut hamekangasta. Jälkeenpäin ajateltuna se olisi tullut huomattavasti halvemmaksi.

Enää minä en kosi. En koskaan, enkä ketään. Jos minä en ole kosinnan arvoinen, ei ole mieskään. En tiedä, haluanko joskus vielä naimisiin. En saanut koskaan häitä. Jotain jäi puuttumaan. Minä sain osittain uskoteltua itsellenikin, etten halua häitä. Ettei se juhla ole tärkeä. Ettei sillä ole niin väliä... Mutta kyllä sillä oli. Minä halusin sen kaiken. Koko paketin. Minä kai suojelin itseäni väittämällä, etten ole niin kiinnostunut asiasta. 

En minä halua naimisiin. Minä haluan ne häät. Minä haluan päiväni prinsessani. Minä haluan kokea, että olen sen arvoinen. Edes kerran elämässäni. Jollekin. Minä haluan olla jollekin se ihminen, jota hän haluaa kosia. Se ihminen, jonka hän haluaa esitellä kaikille puolisonaan. Jota hän ei häpeä rakastaa. Minä haluan ne perkeleen juhlat. Sen valkoisen mekon ja heinäladon. En minä naimisiin halua. Se ei sopinut minulle. Minä olen aina ollut parempi juhlimaan.