En ole jutellut miehen kanssa kauheasti. Olemme nähneet oikeastaan vain aika pikaisesti toisiamme. Eilen yritin puhua hänelle vähän tulevista asioista. Asunnon myynnistä, virallisesta muutosta, avioehdosta, lasten tapaamisen sujuvuudesta ja muista. Hän oli todella vaisu. Hänestä ei oikein saanut mitään irti. Kysyin häneltä, miten hän on pärjännyt, onko ero helpottanut häntä. Kyllä hän kuulemma pärjää ja osittain on olo helpottunutkin. En ole varma, painaako häntä se, ettei hänellä ole tällä hetkellä yhtään omaa aikaa. Hän itse vaati saada nähdä lapsia koko ajan ja niin on nyt toimittu. Mutta todellisuus on se, ettei hän tällä hetkellä pääse edes treenaamaan. Hän käy töissä, suihkussa, leikkii lasten kanssa ja nukkuu. Ei muuta. Tai sitten hänelle on iskenyt eron todellisuus vastaan vasta nyt. Alkuun hän oli vain helpottunut päästyään minusta eroon. Ehkä hän on nyt alkanut käydä eroa läpi muutenkin.

Näin ihastukseni. Olimme kahden, mahdollisuudet olivat mihin vain. Silti mitään ei tapahtunut. Tuntui, että hän pakoili. Joka kerta, kun menin lähelle, hän tuntui astuvan askeleen pois. En uskaltanut koskea. Hän ei antanut merkkiä. Olin jo varma siitä, ettei hän vain oikeasti tunne vetoa minua kohtaan. Näkee minut kuitenkin enemmän kaverina. Sitten piippasi puhelin. Hän kertoi, mitä olisi halunnut minulle tehdä, mutta ei ollut varma miten olisin asiaan reagoinut. Kehotin häntä ensikerralla toimimaan. Näemme taas loppuviikosta. Luultavasti kuitenkin ihan julkisesti ilman mahdollisuuksia mihinkään kahdenkeskiseen kivaan. Töiden merkeissä. Molemmilla turhan kiireinen aikataulu. Ihastukseni on tainnut vihdoin uskoa sen, ettei minusta kannata olla huolissaan. En aio takertua häneen. En aio rajoittaa hänen poikamieselämäänsä. Saatan vain tarjota jotain pientä viihdykettä paremman puutteeseen.

Oloni on hyvä. Oikeastaan pelottavankin loistava. Kaipa nämä pillerit oikeasti auttavat. Purkillinen onnea. Ja vielä todella halpaa sellaista. Vain kymmenen euroa kolmelta kuukaudelta. Olen onnellinen ja iloinen. Olen taas hieman enemmän oma itseni. Jos se vaatii pienen pillerin päivässä, niin sitten se vaatii. 

Pelottaa minua edelleenkin. Sain eilen puhelimessa suht varman lainalupauksen. Saan ostettua talon mieheltä. Asiat järjestyvät. Aivan varmasti järjestyvät. Pitää vain oppia elämään vähän vähemmän leveästi. Kyllä minä vielä pärjään. Ainakin rahallisesti. Mutta onhan tämä silti aivan mielettömän iso muutos elämässäni. Kyllä se pelottaa. Sen pitääkin pelottaa.