Salilla katseeni kiinnittyy taas turhan usein muiden naisten kiinteisiin pakaroihin. Miksi, miksi, miksi... Miksi minulla ei ole tuollaisia. Kuinka paljon minun pitäisi kyykätä enemmän... Eikö se onnistu ilman maastavetoa. Teenkö väärän pituisia sarjoja. Mitä helvetti teen niin väärin, ettei mitään tunnu tapahtuvan. Joka viikko kävelen kuin ankka jalkatreenin jälkeen. Joka helvetin viikko rääkkään perseeni niin kipeäksi, että pöntölle istuminen sattuu. Ja silti kaikki tuntuu olevan täysin turhaa. Puuttuuko perseestäni jokin kasvugeeni... Suklaalla se kyllä ymmärtää kasvaa, mutta muuten siinä on jotain häikkää. 

Kokeilin elämäni ensimmäistä kertaa Freddyjä. Niitä naisten ihmepöksyjä, joiden luvataan saavan pakarat näyttämään tuhat kertaa paremmilta. Ei se ihan niinkään mennyt. Kaikki se vähäinenkin takamus, jonka olen saanut hankittua, katosi tyystin jonnekkin. Hävisi, katosi. Mitä helvettiä... No, housuthan ne vain ovat. Eivät mitkään ihmeentekijät. Jos ei ole hyvää takamusta, ei sitä voi millään poppakonstilla itselleen taikoa. Olen oikeastaan onnellinen, etteivät housut istuneet jalkaani. Ne ovat mielestäni aika naurettavan näköiset (pahoitteluni). Olisin kuitenkin luultavasti sortunut osatamaan ne, jos takamukseni olisi näyttänyt niissä yhtä hyvältä, kuin mainoksissa. Onneksi minulla on yhdet henkkamaukan alekorista löydetyt farkut, jotka näyttävät toimivan kohdallani huomattavasti freddyjä paremmin.  

Minä haluan perseen. Hyvän sellaisen. Nähtävästi sellaista ei voi ostaa. Tulipahan kokeiltua sekin vaihtoehto...