Lääkäri määräsi lääkityksen. Jotain mielialalääkkeitä. En jaksanut tapella vastaan, vaikka en ole koskaan pitänyt ajatuksesta. Normaalisti niitä syötäisiin vain muutama päivä kuukaudesta, mutta nyt kun tilanne on mennyt näin pahaksi, syön niitä päivittäin. Mahdolliset sivuvaikutukset olivat mielenkiintoista luettavaa. Jos käy huonosti ja lääkitys ei sovi minulle, tilanne voi jopa pahentua rajusti. Pyysin miestä lukemaan kaikki varoitustekstit. Hänkin oli hieman kauhussaan. Lupasi tarkkailla käytöstäni ja puuttua siihen, jos näyttää siltä, että sekoan lopullisesti. En tiedä, kuinka kauan käyttö jatkuu päivittäisenä, mutta lääkäri ilmoitti suoraan, että nyt kannattaa varautua syömään lääkkeitä ainakin seuraavat puoli vuotta. 

 

Lääkäri määräsi myös terapiaa. En tiedä, koska se alkaa. Toivottavasti pian. En tiedä, onko siitä mitään apua, mutta toivon kovasti. Se on vain minulle itselleni. En tiedä, pyydetäänkö miestä jossain vaiheessa mukaan. Tavallaan toivoisin, että hänkin saisi jossain kohtaa kuulla joltain ulkopuoliselta, mikä kaikki tähän on johtanut ja miksi olen mitä olen. En tiedä, kykenenkö sitä itse koskaan hänelle selittämään. 

 

Mies ei vienyt eilen lapsia, vaan oli heidän kanssaan täällä. Oikeastaan istuimme lähes koko illan lääkärissä kummastelemassa, mikä nuorimmaista vaivaa. Mitään selkeää sairautta ei kuitenkaan löytynyt ja nyt voimme vain toivoa, että se kamala kipu, mikä hänellä on nyt, loppuu pian. Taas meni yksi yö itkiessä tuskaisesti. Kipulääkkeet tuntuvat auttavan vain muutaman tunnin ja kipeys pahentuu päivittäin. Olisin melkein toivonut jotain, jonka olisi saanut antibioteilla hoidettua pois. Kumpikaan lapsistamme ei ole koskaan joutunut kuuria syömään. He ovat olleet uskomattoman terveitä. Onneksi. On niin kamalaa katsoa pientä potilasta, jota ei kykene auttamaan. Pitänee vain seurata tilannetta ja mennä uudelleen, jos tilanne ei ala helpottaa.

 

Mies vei muutaman laatikon mennessään. Kysyi, sopiiko se. Annoin luvan, vaikka eihän minulla todellisuudessa ole asiaan mitään sanottavaa. Hän hakeutui lähelleni. Halasi moneen otteeseen ja näin, että hänen oli omalla tavallaan hankala lähteä. Kyllä hänkin on rikki. Kyllä hän on, vaikkei hän kykene sitä sanallisesti ilmaisemaan. Hän suuteli lähtiessään. En tiedä, mitä hän toivoo tulevalta. En usko, että hän tietää itsekkään. Miten hän voisi tietää, ei minulla itsellänikään ole asiasta mitään aavistusta. Tämä asumusero, sovimme, että pidämme sitä nyt hetken sellaisena, tuntuu kuitenkin hyvälle. Tilanteen on pakko päästä rauhoittumaan. Huomasin kummakseni, että en edes toivonut hänen jäävän. En vaikka kipeästi halunnut käpertyä hänen syliinsä ja lohduttaa itseäni. Jokin sisälläni kuitenkin sanoi, että on parempi, kun hän lähtee.

 

Huomaan selkeästi, että PMS on taas takana päin. Ajatukseni on taas kasassa ja tulevaisuus ei pelota niin paljoa. Tottakai se pelottaa, mutta tiedän, että selviän siitä. Tapahtui mitä tahansa. Miten ihmisen tunteet voivat liikkua näin laidasta laitaan. Aloin jo pelätä, että olen sittenkin jotenkin maanis-depressiivinen. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että oireeni eivät viittaa siihen, vaikka usein teenkin hulluja päätösiä hetken mielijohteesta.

 

Jos  jotain hyvää pitää löytää tästäkin kriisistä, painoni on ainakin taas pudonnut reippaasta. Onhan se kai tapa tämäkin päästä kesäkuntoon.