Olen välttänyt kirjoittamasta aiheesta lapset tai äitiys. Koska tämä on blogi erosta... Se on rikkinäisen naisen tarina siitä, miten kaiken paskan keskeltä voi joskus myös päästä ylös. Tämä blogi käsittelee naisen ja miehen/miesten välistä suhdetta ja naisen omaa sekaisin olevaa pääkoppaa. Ei se käsittele kakkavaippoja ja katastrofaalisia kauppareissuja kanssa. Ei. Tämä on blogi kipeästä erosta ja selviytymisestä. Olen saattanut vältellä lapsista kirjoittamista ehkä senkin takia, että olen aina ollut hieman huono äiti. Tai olen minä hyvä äiti. Jokainen ilta, kun lasten silmät sulkeutuvat ja tasainen tuhina valtaa huoneen... Silloin minä olen hyvä äiti. Suutelen molempia lapsiani otsalle ja lupaan itselleni olla seuraavana päivänä enemmän äiti. Parempi ja hauskempi. Enemmän läsnä. Ja sitten koittaa uusi aamu. Uudet kiireet. 

 

Minä olen äiti. Olen paikalla, mutta usein olen silti jossain kaukana. Istun lattialla ja pyörittelen legopalikoita, mutta ajatukseni liitelevät muualla. Poden huonoa omatuntoa, kun havahdun siihen, että lapseni kysyy jotain asiaa jo kolmatta kertaa. Haluaisin olla äiti, joka on läsnä. En vain ole koskaan osannut olla sellainen. Minulla on liikaa mielessä. Liian monta asiaa, jotka valtaavat mieleni. Liian monta kiinnostavampaa ongelmaa ratkaistavana. Kyllä minä osaan rakentaa legotalon vaikka unissani. Osaan pyöritellä muovailuvahasta haluttuja kuvioita ilman, että ajattelen asiaa. Mutta minä haluaisin ajatella. Haluaisin olla sellainen äiti, kuin minun kuuluisi olla. Haluaisin leikkiä lasteni kanssa ja olla samalla läsnä. Keskittyä vain heihin. Olla sellainen ihana ja hauska äiti, joka ei ole koko ajan omissa ajatuksissaan.

 

Minä olen huono äiti. Minä en keksi mitään kivaa. Paineet hartioillani kasvavat, mitä vanhemmaksi lapset käyvät. Pitäisi osata askarrella, piirtää, kirjoittaa. Numerotkin tulisi tunnistaa ja värit ainakin. Pitäisi laulella ja lukea. Mutta minä en osaa. Olen huono opettamaan tai keksimään mitään kivaa. Annan lapselle sakset käteen. En ole varma, onko ihan tarkoituksen mukaista leikelle muovailuvahasta pientä silppua. Pitäisi kai oppia tarkkuutta. No samapa tuo. Hän viihtyy. Yritän opettaa kirjoittamaan omaa nimeä. 

Äiti, piirrä merirosvolaiva.

Ihan kohta rakas, kirjoitetaanpa tähän ensin nimesi. Katso, tässä on S. Osaatko tehdä perässä...

Äiti, tahdon merirosvolaivan. Piirrä merirosvolaiva. 

Mielikuvitus on esikoisella sentään vilkas. Joskus epäilen, johtuuko sekin siitä, että äiti on niin tylsä ja ainut mahdollisuus viihtyä on keksiä itse jotain omassa pienessä päässään.

 

Katselen kateellisena fb:stä muiden äitien rakkautta tihkuvia "ihana touhupäivä taaperon kanssa"-päivityksiä ja mietin, onko minussa jotain vikaa. Tuollaistako meidänkin elämämme kuuluisi olla. Joka päivä täynnä uusia kivoja askareita. Jänniä seikkailuja lähimetsissä ja mukavia leikkejä kotipihalla. Lapset hyppimässä lehtikasassa, joka on koko perheen voimin haravoitu. Vai ovatko päivitykset vain oman sädekehän kiilloitusta varten. Ei ole mitään yhdessä haravointia. Perheen isä on yksinään haravoinut pihan, koska Jani-Petterin harava on takavarikoitu. Sillä ei saanut lyödä pikkusiskoa päähän. Eikä äitiäkään. Pikkusiskoa ei haravoiminen voisi vähempää kiinnostaa. Lopulta kasa on valmis ja hauskuutta riittää ehkä viisi minuuttia, kunnes rauhallinen vuoronperään hyppiminen muuttuu painikisaksi ja lapset lähtevät sisälle rauhoittumaan. Mutta saatiinpa otettua ainakin yksi ihana kuva jaettavaksi. Sisällä vuorossa pipareiden leivonta. Ensin huudetaan puolituntia lapsia olemaan koskematta mihinkään, jotta saadaan taikina valmiiksi ilman, että koko keittiö on sotkussa. Taikinahan pitää tehdä itse, muuten ei ole aito kotiäiti. Sitten annetaan kolmeveelle muotti käteen ja pala taikinaa. Älä paina siihen. Ei toisen päälle. Katso nyt, tähän. Ei noin kovin. Anna kun äiti näyttää. Vihdoin on vuorossa kuorrutus. Lopputuloksen kannalta on oikeastaan aivan sama, tekeekö koristelun äiti vai leikki-ikäinen. Kaunis se ei ole missään nimessä. Viimeisenä kynttilä palamaan, keittiön pöytä puhtaaksi ja lapsille pipari käteen. Ah, kuinka ihanaa. Räps, räps ja taas muutama ihana kuva naamakirjaan. Kenenkään ei tarvitse tietää, että pikku-Liisa ehti kuolata puolet taikinasta ja vain yksi pellillinen tuli uunista ulos ilman palamista. AAH... Minä vihaan niitä kuvia. Niitä, jotka saavat muiden elämän näyttämään niin helpolta ja täydelliseltä. Minun elämäni näyttää kuvissakin hieman epäonnistuneelta.

 

 

Mutta minä yritän. Minä yritän olla parempi äiti. En osannut olla hyvä vaimo ja jouduin vaihdetuksi. Äitinä sitä pelkoa ei ole. Minulla on aikaa opetella. Minua ei voi vain vaihtaa parempaan. Vai voiko...