Olen käynyt salilla suhteellisen ahkerasti. Tuloksiakin on tullut. Voimat alkavat vähitellen palailla. Ihan samoihin tuloksiin en edelleenkään ole yltänyt, mutta kaikki aikanaan. Kolmen vuoden treenaamattomuus tekee kyllä tehtävänsä. Tehtävää on edelleen paljon ja kesä alkaa uhkaavasti lähestyä. Olen tähän asti syönyt mitä haluan. Viimeistään parin viikon päästä on aika karsia ruokavaliosta herkut ja kaikki muu ylimääräinen. Muutama kilo pitäisi saada vielä tiputettua. Valitettavasti kroppani sotii ihannepainoani vastaan. Pääsen aina kilon päähän, mutta sitten paino hyppää taas kaksi kiloa ylös päin. Kroppani nähtävästi on päättänyt, että minulle sopiva paino on kolme kiloa enemmän. Ajattelin kuitenkin aloittaa kesän omassa ihanteessani. Koko aikaa en jaksa käydä sotaa painoni kanssa. Nouskoon sitten loppukesäksi taas omiin lukemiinsa. Seuraava kesä on aina tulossa.

 

Olen nyt painoltani hoikempi, kuin moneen vuoteen. Vaatekokoni on omituisen pieni. En ole varma, onko peilikuvani vääristynyt. Usein katsoessani vaatteitani kuvittelen, etten voi millään mahtua moisiin. Sovituskoppiin menen kerta toisensa jälkeen liian isojen vaatteiden kanssa. Välillä joudun vaihtamaan kokoa kaksikin kertaa, ennen kuin löydän tarpeeksi pienen. Silti peilistä tuijottaa edelleen nainen, jossa on hieman liikaa kaikkea. Kaikkea muuta, paitsi rintoja. 

 

Treenini alkaa näkyä myös muiden silmiin. Olen muutamaan otteeseen saanut kuulla kehuja ja kummasteluja. Tiedän, että saan suhteellisen pienellä treenillä yläkroppani näyttämään sporttiselta. En niin lihaksikkaalta, kuin haluaisin, mutta sporttiselta kuitenkin. Mahakin alkaa olla suhteellisen siedettävä. Onhan se totta, ettei iho koskaan enää kiinteydy ennalleen, mutta silti... Seistessä olen välillä ihan tyytyväinen. Hyvällä mielikuvituksella saatan jopa hahmottaa vatsalihasten ääriviivat. Alakroppa onkin sitten ihan eri tarinansa. Välillä oikein hävettää, kun jalkojen ja perseen perusteella voisi kuvitella, etten ole eläessäni kyykyssä käynytkään. 

 

Olen koko ikäni kamppaillut oman kehonkuvani kanssa. Jo pienestä asti kaikki kaverini olivat hoikkia ja itse tunsin olevani kömpelö jättiläinen heidän edessään. Pituuteni puolesta olen kaukana jättiläisestä, mutta se muutama kilo enemmän, se sai minut tuntemaan itseni rumaksi. Laihdutin ensimmäisen kerran jo alta 12-vuotiaana. Syöminen on ollut aina ongelmani. Rakastan syömistä. Voisin syödä itseni vaikka hengiltä. Koen syöneeni tarpeeksi vasta, kun minulla on paha olla. Eikä kyse ole pelkistä herkuista, ihan tavallinen ruokakin riittää. Todella suuri ongelma. Jossain vaiheessa teini-ikää keksin keinon hallita syömistäni. Vessaan ja sormet kurkkuun. Sain syödä mitä halusin, enkä kuitenkaan lihonnut. Onneksi moinen jäi kohdallani vain tyhmäksi vaiheeksi ja tajusin, kuinka vaarallista se voi olla. Kertoo kuitenkin kuinka syvällä olen aina paininut asian kanssa... En koskaan ollut ylipainoinen. Ensimmäisen avoliiton aikana hieman ehkä pyöreä, mutta sekin pyöreys katosi parissa kuukaudessa eron jälkeen. Olen aina ollut normaalipainoinen tai ehkä jopa hoikka. Omiin silmiini en ole kuitenkaan koskaan ollut riittävän hyvännäköinen. Sairastahan se on, että tiedän näyttäväni hyvältä vasta, kun kuulen sen muiden suusta. Ja jos kuulen sen tarpeeksi usein, niin saatan hetkellisesti jopa itsekkin nähdä itseni sellaisena. Mitä pidempi aika kuluu ilman kehuja, sitä vastenmielisemmäksi kaveriksi peili käy. En tiedä, mistä huono itsetuntoni johtuu. Mahdollisesti se on perittyä äidiltäni. Äitini on samanlainen. Koskaan hän ei ollut tyytyväinen itseensä. Hän vain teki sen, että söi surunsa ja oli entistä tyytymättömämpi. Itse harrastan asiaa päin vastoin. Surressani en kykene syömään. Ainakaan vahingossa hanki kymmentä liikakiloa ja koe oloani entistä surkeammaksi.

 

Voitte varmasti uskoa, kuinka paljon hallaa miehen suhteet tekivät itsetunnolleni. Varsinkin, kun jokainen tyttö oli itseäni nuorempi, nätimpi ja todella paljon hoikempi. Mies tietenkin väitti, ettei sillä ole ollut mitään väliä. Että olin aina ollut hänen silmissään seksikäs. Kukaan muu ei ollut millään tavoin parempi. Uskoo ken tahtoo. Minä en uskonut. Kaikki se vähäinenkin itsevarmuus, joka oli raskauksien jälkeen löytynyt, kaikki tuhoutui sillä hetkellä. Eikä se itsetunto enää tuollaisen jälkeen tunnu löytyvän yhdestäkään kolosta. 

 

Olen alkanut pohtia vakavissani rintaleikkausta. Olen aina aiemmin ollut ehdottoman kielteisellä kannalla. En tiedä miksi. Koko ikäni olen kokenut rintojeni olevan yhden koon liian pienet vartalooni. En halua valtavia rintoja, yksi kuppikoko riittää. Korkeintaan kaksi. Sellainen käteen sopiva malli, joka ei häiritse liikkumista, eikä kuormita selkää. Raskauksien ja imetysten myötä rintani ovat hävinneet melkein kokonaan. Tiedän vihdoin, mistä tulee sanonta ajokoirankorvat. Sellaiset ne ovat. Venyneet ja tyhjät nahkapussukat. Edestä katsottuna vielä menettelevät, mutta sivuprofiili paljastaa kaiken. Rintaliivimallikin on pitänyt vaihtaa kokonaan. Hyvästi vanhat push up:it. Onhan se huomattavasti mukavampaa, jos rinnat eivät tipahda ulos kupeistaan kyyristyessä. Vaihtoehtona on ylpeästi kantaa pussukkani ja muistaa joka kerta peiliin katsoessani, että niillä on sentään ruokittu kaksi lasta... Tai ottaa reissu lahden toiselle puolelle ja toivoa lopputuloksen olevan hyvä. Tuskinpa leikkaus kuitenkaan parantaisi itseluottamustani suuntaan eikä toiseen. Taidan siis suosiolla jättää väliin. Ainahan voin ostella seksikkäitä rintaliivejä ja ommella hakaset niin tiukasti kiinni, ettei kukaan vahingossakaan saa ujutettua niitä pois päältäni.