Kävin kehonkoostumusmittauksessa taas pitkästä aikaa. Olen käynyt mittauttamassa itseni silloin tällöin. Ihan vain vertailun vuoksi. En usko kaikkia lukemia kirjaimellisesti, mutta ne antavat kuitenkin jotain osviittaa sille, mitä on tapahtunut. Tällä kertaa olin lentää perseelleni nähdessäni tulokset. Koska, vaikka tiedän, että olen laihtunut... Tiedän sen jo siitäkin, että kaikki vaatteet tippuvat päältäni. En vain näe muutosta itsessäni. En näe, vaikka tiedän, että se on tapahtunut. Olen sokea peilikuvalleni.

Paino oli laskenut kahden ja puolen vuoden takaisesta mittauksesta 8kg. Tosin olen tässä välissä ehtinyt olla jo toisenkin kerran raskaana. Rasvaprosentti oli se, mikä sai minut melkein hyppimään pilviin. Yli kymmenen prosenttiyksikön tiputus. Vuhuu!! Jotain suurta on tapahtunut. Suurin tiputus oli juurikin keskivartalon kohdilla. Ei ehkä mikään yllätys. Valitettavaa oli, että myös lihasmassaa oli kadonnut hieman ylävartalosta johonkin. Arvattavissa tämäkin, koska laihdutukseni on ollut kaikkea muuta, kuin tervellinen. Positiivista oli se, että jalkoihin oli jollain ihme keinolla tullut lisää lihasta. Siitäkin huolimatta, etten ole kunnolla päässyt jalkoja rääkkäämään, kiitos rikkoutuneen selkäni. Jalat ovat vihdoin kirineet muuta vartaloa kiinni, vaikka edelleen ovatkin selkeästi muuta kehitystä jäljessä. Toivoa kuitenkin näyttää olevan. Jonain päivänä minulla saattaa olla kaunis ja pyöreä takamus ja hyvin muodotuneet reidet. 

Käsien lihasmassan menetys on näkynyt myös treenissä. Olen joutunut jopa pienentämään painoja. Säälittävää. Osasyynä saattaa olla myös vihoitteleva selkäni, joka on estänyt kunnon treenin jo pidemmän aikaa. Vieläkin saa olla varovainen, vaikka kipu alkaa vähitellen olla historiaa. Sarjapainot penkissä ovat pienentyneet, vaikka ensimmäistä kertaa elämässäni nostinkin penkistä yli oman painoni. Eli kehitystä ja takapakkia samanaikaisesti. Pystypunnerruksessa olen joutunut tyytymään taas pienempiin painoihin ja sekös vituttaa. Leukojakaan ei enää tule yhtä kepeästi, kuin hetki sitten. Eikä kamalasti ole kehumisen aihetta siinäkään, että kyykkään "jo" 40kg painolla. Maastavetoa tulen tuskin enää koskaan edes kokeilemaan. Eli surkealta näyttää, mutta onneksi on koko talvi aikaa hankkia lisää massaa. Nyt on tarkoitus pysyä näissä mitoissa ainakin muutama kuukausi. Haaveilen salaa äkkilähdöstä etelään, kunhan työt antavat periksi. Jos vain saan lastenhoidon sovittua miehen kanssa järkevästi. Täytyy mahtua uusiin bikineihin ja mielellään jopa kehdata niissä kulkea.

En tiedä, pääsenkö ikinä sellaiseen kuntoon, että olisin tyytyväinen itseeni. Mikään ei tunnu koskaan riittävän. Ikinä en ole tarpeeksi hoikka. Tai jos olen hoikka, niin sitten en ole tarpeeksi lihaksikas. En vain osaa olla tyytyväinen. En näe itseäni niin, kuin muut ehkä näkevät. Opinkohan koskaan olemaan armollinen itselleni.

Kesä alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan. Ainakin säätiedoitusten mukaan. Kulunut viikonloppu oli ehkä viimeinen lämmin kaikista. Olen harkinnut pitkään, miten käy kesämiehen nyt, kun kesää ei enää ole jäljellä. Päätös ei lopulta ollut hankala, toteutus on vain hieman vaiheessa. Hän haluaa edelleen aivan liian paljon minusta. Hän haluaa jotain, mitä en kykene antamaan ja vielä enemmän. Minua on alkanut ahdistaa. Hän on ihana, mutta ei. Minä en kykene rakastumaan. En kykene kuvittelemaan yhteistä tulevaisuutta hänen kanssaan. Minua ahdistaa, alan tuntea olevani häkkiin ahdettu lintu, joka kaipaa vapauteen. Täytyy vain keksiä keino, millä hoitaa homma mahdollisimman siististä. Loukkaamalla mahdollisimman vähän. Perkele, pitikin jatkaa tätä juttua näin pitkälle. Mutta toisaalta. Niin kauan, kuin oli hauskaa, oli todella hauskaa. En vain kyennyt jättämään juttua kesken. Enää ei ole niin hauskaa. Olen alkanut vilkuilla liikaa ympärilleni. Ketään tiettyä ei ole kiikarissa, eikä tarvitsekkaan olla. Haluan vain olla vapaa. Sitoutuminen ahdistaa liikaa.