En ole jaksanut kirjoittaa eropapereita. Jonain päivänä kirjoitan. Olen miettinyt, antaisinko ne hääpäivälahjaksi. Vaikka en ole eroamassa miehestäni kokonaan, en pysty enää kuvittelemaan meitä avioparina. Koko avioliittomme on pelkkää valhetta. En ole varma, onko mies ymmärtänyt, että otan eron. Luultavasti ei. 

 

Olen tilanteessa, johon en koskaan uskonut joutuvani. Olen nuori, kolmekymppinen, kahden pienen lapsen äiti ja statukseni on eronnut. Eronnut. En halua olla eronnut. En halua ruksia virallisista papereista kohtaa eronnut. Olisin mielummin sinkku tai avoliitossa. Eronnut, se kuulostaa niin vanhalle. 

 

Olin vasta hetki sitten oppinut pitämään itseäni vaimona. Esittelemään itseni tyttöystävän sijaan vaimona. Kuinka helppoa olisikaan, jos en olisi koskaan vaatinut miestä naimisiin. Ei hän ole koskaan perustanut siitäkään. Halusin vain saman sukunimen, kuin lapsilla. Romanttista. Kaipa jossain sisimmässäni kuvittelin sen silti merkitsevän enemmänkin. Ja kyllähän se minulle merkitsikin, en voi sitä kieltää. Nyt olen eronnut. En vaimo, en tyttöystävä. Olen eronnut. Tai en ihan vielä, mutta tulen olemaan. Esittelenkö itseni tulevaisuudessa miehen entisenä vaimona?