Talviloma kolkuttelee ovelle. Juuri sopivasti. Olen loman tarpeessa, haluan irtautua arjesta täydellisesti. Enää viikko ilman töitä ei riitä, tarvitsen enemmän. Varasin matkan, itselleni. En aio ottaa miestä mukaan pilaamaan sitä. Tarvitsen omaa rauhaa. Mies hoitakoon lapset ja kodin. Lähden kauas pois kaikesta tästä paskasta. Helpottaako se. Tuskin, mutta saanpahan ainakin viikon olla yksin. Ei tappelua, ei huutavia lapsia, ei jatkuvasti soivaa puhelinta ja työkiireitä. Rauhaa ja hiljaisuutta. Ja aurinkoa, paljon aurinkoa.  

En tiedä, mietinkö koko matkan vain sitä, mitä mies tekee. Lähteekö hän panemaan jotain toista. Vie lapset hoitoon ja panee koko viikon oikein olan takaa jotain ihanaa, hoikkaa ja kaunista naista. Ottaako hän yhteyttä tyttöystäväänsä. Tai ottaako tämä yhteyttä. Mitä mies tekee, jos tämä ottaa yhteyttä. En usko, että hän kykenee vastustamaan kiusausta. En halua pilata lomaani miettimällä sitä. En vain tiedä, miten voisin olla ajattelematta.

Pyysin miestä pakkaamaan tavaransa lomani aikana. Se olisi varmasti helpoin ratkaisu minulle. En halua olla vieressä katsomassa hänen lähtöään. Se sattuu liikaa, tiedän sen. Tavallaan haluaisin tulla takaisin tyhjään kotiin. Kotiin, joka on enää vain minun. Ja lasten tietenkin. Kotiin, missä ei ole enää yhtään miehen tavaraa. Kuitenkin ajatus samalla pelottaa. Pelottaa niin paljon, että peruin pyyntöni. Miksi olen näin helvetin saamaton. Miksi pelkään olla yksin.