Ja taas se alkaa... Edellispäivänä vitutti jo hieman, eilen tuplasi enemmän. Joka paikassa tulee vastaan perheitä. Perheitä pienten lasten kanssa. Lenkillä, kaupassa, kaikkialla. Ja viha kasvaa. Tuo minullakin piti olla. Tuota minä hain. Tuohon minä olin sitoutunut. Minä hankin perheen. Perheen, jota ei ollut tarkoitus hajoittaa. Perheen, jonka piti pysyä kasassa ja tarjota lapsilleni turvallinen tulevaisuus. Perheen, jonka kanssa minun kuuluisi tehdä niitä asioita, joita kaikki muut tekevät oman perheensä kanssa. Miksi minä valitsin niin väärin. Miksi valitsin sen paskimman vaihtoehdon kaikista miehistä. Sen, joka ei kunnioittanut minua tippaakaan. Sen, joka häpäisi ja nöyryytti minua pahemmin, kuin yksikään mies voi vaimoaan nyöryyttää. Sen, joka ei edes tiedä mitä helvettiä rakkaus on, jos kehtaa väittää joskus rakastaneensa.

En minä kaipaa miestä. En halua häntä. Tiedän, että normaalisti tunteeni häntä kohtaan ovat suhteellisen väliinpitämättömät. En oikeastaan edes tiedä, mitä enää tunnen. Pettymystä kai, mutta en enää sen suurempaa. Normaalisti. Nyt tunnen pelkkää vihaa. Taas kerran. Tunnen sitä luultavasti koko seuraavan viikon. En kaipaa häntä, mutta hän vei minulta sen, mitä kaipaan. Hän vei perheeni. Hän rikkoi asian, mikä oli minulle tärkeintä maailmassa. Sitä en tule koskaan saamaan takaisin. En vaikka rakastuisin joskus johonkin toiseen, jonka kanssa elämä olisi ihanaa. Ei se silti ole sama asia. Nämä lapset eivät ole hänen. Hän ei koskaan tule jakamaan arkea kanssani, niin kuin aviomieheni ja lasteni isän olisi kuulunut jakaa.

Minua ottaa suunnattomasti päähän se, että lapset ovat niin pieniä. Haluaisin tehdä heidän kanssaan kaikkea. Käydä uimassa, opetella pyöräilemään... Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos se toinen ihminen olisi siinä vieressä tekemässä asioita kanssani. Työntäisi toista vaunuissa, kun opettaisin toista ohjaamaan oikeaan suuntaan. Juoksisi rannalla toisen perään, kun molemmat päättävät karata eri suuntiin... Haluaisin päästä edes saunomaan lasteni kanssa. Turha yrittää... Pelkkä sota siitä syttyy, kun nuorimmainen haluaa pois jo aivan liian aikaisin. Enkä minä toista voi sinne vielä yksin jättää. Tämän takia minä halusin, että lapset olisivat isompia. Mikä helvetin oikeus miehellä oli tuhota tämä kaikki.

Minä olen vihainen ja katkera, enkä minä oikeasti edes ole. Oikeasti minä olen suhteellisen sisäistänyt sen, että joskus elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaa. Minä käsitän sen, että tein väärin itsekkin. Roikuin epätoivoisesti suhteessa, jolla ei ollut koskaan mitään mahdollisuuksia. Roikuin siinä, koska biologinen kelloni kertoi minulle, että on aika. On kiire, eikä voi etsiä enää parempaa. Jäin suhteeseen, vaikka kaikki järkeni kertoi, ettei se ikimaailmassa kannata. Minä jäin, koska halusin perheen. Enää en edes tiedä, oliko mies niin tärkeä. Hän vain sattui olemaan siinä. Oikealla hetkellä. Minä halusin ja hän suostui. Suostui, vaikka epäili. Suostui, vaikka tiesi, ettei kykene täyttämään toiveitani. Ei kykene olemaan uskollinen edes sitä pientä hetkeä, jolloin minun olisi kuulunut olla hänelle tärkeä. Ei se ollut pelkästään hänen vikansa. Meillä molemmilla oli yhtäläinen mahdollisuus lähteä ja olla tekemättä suurempaa virhettä. Miksi helvetissä kumpikaan ei vain voinut lähteä.

Lääkekaapissa odottaa tuttu ja turvallinen purkki. Pilleriä naamaan, sehän on ratkaisu nykypäivän ongelmiin. Miksei se tunnu auttavan yhtään. Ainut, mikä auttaa, on veri vessapaperissa. Silloin voin hengähtää. Silloin tiedän, että elämä voittaa taas. Muutamaksi viikoksi.