Se oli ihan tavallinen tiistai. Tai ehkä maanantai, en enää muista. Päivät jotenkin menettivät merkityksensä... Aamulla istuskeltiin sohvalla ja suunniteltiin tulevan kesän ulkomaanmatkaa. Olin innoissani. Aurinkoa ja rannalla makoilua, ehkä muutamat treenit etelän lämmössä ja kunnon rusketus. Sellainen, mikä saisi vartalonikin näyttämään kivalta. Vartaloni, jonka olin vihdoin kahden peräkkäisen raskauden jälkeen saanut siihen kuntoon, että saatoin jo kuvitella itseni bikineissä. Miehellä oli menoja. Lupasi ottaa lapset mukaan äidilleen. Asia sopi loistavasti. Saisin koko päivän vain itselleni. Hoitaisin työt kerrankin rauhassa ja kävisin ostoksilla. Olin kauan suunnitellut makuuhuoneeseen lipastoa vaatteilleni. Hakisin sen ja kasaisin, jos ehtisin. Päivä näytti hyvältä. Mies ja lapset lähtivät. Suudelma ovella, niin kuin tapana. Pyyntö ilmoittaa, kun ovat perillä.

Jostain syystä jokin vaivasi minua koko päivän. En tiedä itsekkään mikä. Oli levoton olo, mutta en tiennyt mistä se johtui. Jossain vaiheessa huomasin, ettei aamulla ollut mitään puhetta siitä, milloin Mies palaisi. Päätin soittaa ja kysyä, teenkö ruokaa heille. Tai ennemminkin, kipaisenko hakemassa jotain herkkuja itselleni. Mies ei vastannut. Kiireinen. Soitin uudelleen. Ei edelleenkään vastausta. Puhelin on varmaan takin taskussa. Päätin kysyä anopilta asiaa. "Mies lähti salille". Siinä vaiheessa kaikki valkeni. Yritin kerätä itseni ja sopertaa jotain vastaukseksi. Menestys ei varmaan ollut hyvä, mutta ehkä anoppi otti sen todesta. Luultavasti ei... Soitin miehelle kolmannen kerran. Tällä kertaa hän vastasi. Yritti valehdella ja kierrellä, lopulta ymmärsi jääneensä kiinni. Ilmoitti tulevansa kotiin.

Istuin keskellä eteisen lattiaa. Olin repinyt ostamani lipaston paketistaan ja aloittanut kasaamisen. Olo oli tyhjä. En osannut olla vihainen. Surullinen ehkä. Nousin ja kävelin kioskille. Jos koskaan, niin silloin tarvitsin tupakkaa. Avasin siiderin. Seuraavan tunnin toistin samaa kaavaa. Ruuvasin yhden ruuvin, poltin tupakan, ruuvasin ruuvin, poltin tupakan, ruuvasin, poltin... Mies tuli kotiin. Pyysi anteeksi tai ainakin väittää pyytäneensä, en muista. Suhdetta oli kuulemma jatkunut kuopuksen syntymästä asti. Ei mitään vakavaa, pelkkää pelleilyä. Seksiä ei ollut, niin väitti, en uskonut. Parikymppinen tytön hupakko. Nätti, villi ja vapaa. Laihakin vielä. Pantava, jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata. Kiitos nykyajan ja sosiaalisen median ja tytön, joka ei häpeile näyttää bikinikuviaan koko maailmalle. 

Viikko mentiin eteen päin. Mies edelleen pysyi tarinassaan. Halusin uskoa, halusin uskoa niin kovasti. Silti oli pakko selvittää totuus. Mies osoitti tyhmyytensä taas kerran. Hän ei ollut edes yrittänyt sopia tytön kanssa yhtenäistä tarinaa. Tyttö kertoi kaiken. Kertoi, kuinka panivat toisiaan jo ollessani raskaana. Ollessani raskaana. Odottaessani lasta, lasta jonka mies itse halusi. Ollessani tilassa, johon hän oli minut itse saattanut. Räjähdin uudelleen. Soitin anopille, että hakisi Miehen pois. Ja lapset myös, koska en halunnut heidän näkevän itseäni sellaisena. Itkuisena ja täydellisen sekaisin. Tilasin veljeltäni muuttolaatikot ja Miehen parhaalta ystävältä paikan, mihin heittää Miehen tavarat ja Miehen niiden perässä. Itsehillintä, se on aina puuttunut minulta. Kyky laskea kymmeneen, ennen kuin räjähdän ja toimin. Se ei vaan toimi. Itkin, huusin ja itkin. Tuntui, että Mies olisi hakannut minut lattialle pieniksi palasiksi. Ja niin hän tekikin, henkisesti. Anoppi tuli, haukkui Miehen ja vei mennessään. Poltin tupakkaa ja yritin sisäistää tietoa. En jaksanut enää edes huutaa, itkin vain. Mies tuli kotiin ja selitti taas. Oli ainut, ei tiedä miksi, ahdisti muuttunut elämä, on pahoillaan.

Meni päivä tai kaksi. Meillä on yhteinen tuttu Miehen työpaikalta. Lähetin hänelle viestin kaverini kautta. Asia vaivasi, tiesin, etten tiedä totuutta vieläkään. Nainen sanoi, ettei halua sekaantua, mutta toivoi meidän vain eroavan. Oli pahoillaan puolestani. Se riitti kertomaan. Kaksi tuntia painostin Miestä. Kaksi tuntia hän yritti valehdella, ennen kuin tunnusti. Oli muita. Kaksi lisää. Enempää en halunnut kuulla. Ei sillä ollut enää väliä, oliko niitä kymmenen vai kolme. Ei pienintäkään. Tuntui niin pahalta. Tuntui vielä pahemmalta, että tiesin jääväni silti. Tiesin, etten osaa kävellä ovesta ulos ja lähteä. Tiesin jääväni jo silloin, kun kasasin lipastoa ja odotin Miestä kotiin. Syytä siihen, miksi en lähde, sitä en varmaan saa tietää koskaan. Onko se rakkaus, ehkä. Halu pitää perhe kasassa, mahdollisesti. Arvostuksen puute, epäilen, tiedän ansaitsevani parempaa. Vai se, että mä olen aina tiennyt tämän tulevan. En ole koskaan olettanutkaan Miehen olevan uskollinen. En vain uskonut asian tapahtuvan vielä. Enkä koskaan ikinä milloinkaan halunnut tietää. Tälläiset asiat pitää hoitaa niin, ettei niistä jää kiinni. Niin, ettei kukaan tiedä.