Olen kahden vaiheilla... Pitäisikö alkaa laihduttamaan vaiko treenaamaan tosissaan. Laihdutus ei kiinnosta pätkän vertaa. Nälkä, nälkä, nälkä. Mitä enemmän ajattelen laihtumista, sitä kovempi nälkä minulla on. Treenaaminen taas kiinnostaisi. Motivaatiota on enemmän, kuin kroppa antaa periksi. Olen lisännyt salipäivät neljästä viiteen. Lepopäivät tekevät tuskaa. Pää huutaa lisää treeniä, vaikka tiedän, että joskus on pakko levätä. Onneksi kevät alkaa kolkutella ovella. On taas mukava tehdä pitkiä lenkkejä. Niillä saa edes hieman täytettyä lepopäivien tyhjyyden tunnetta. 

 

Ainahan voisi tehdä molempia... Treenata kovin ja karistella kiloja samalla. Niinhän sen oikeastaan kuuluisikin mennä. Mutta tiedän, mitä siitä seuraa. Saan kyllä treenattua lujaa, mutta kehitys pysähtyy. En osaa kai tehdä asioita oikein. Ja tällä hetkellä haluan kehittyä. Haluan lisää massaa. Siinä mukavassa muodossa tietenkin. En halua jättää hommaa kesken nyt, kun kerrankin tuntuu siltä, että olen saanut jotain aikaan. Kerrankin olen huomaavinani tuloksia. Vaikka painot junnaavat paikoillaan, kroppa näyttää muokkautuneen hieman enemmän haluamaani suuntaan. Olen aivan varma, että peppuni on pyöristynyt. Ja tänään olin löytävinäni jopa takareisistä pientä pyöreyttä. Se kyllä vaati tarkkaa silmää ja juuri oikeaa asentoa, mutta kyllä siellä jotain on. Melkein vuoden armoton jalkojen hinkutus on tuonut tuloksia. Ei paljon, eikä missään määrin tarpeeksi, mutta edes hieman. Ja siksi en haluaisi nyt lopettaa. En halua riskeerata kehitystä.

 

Toisaalta tiedän, etten kehtaa mennä tässä kunnossa rannalle. En vain kehtaa. En vaikka tiedän, että näytän aivan varmasti paremmalta kuin suurin osa auringonottajista. Olen taas pisteessä, jossa näytän hyvältä vaatteet päällä. Ilman niitä en halua kenenkään näkevän minua. Onneksi viihdyn useimmiten pukeutuneena. Pakko kai minun on laihduttaa ne muutama kilo, jotka näyttävät silmissäni ainakin kahdeltakymmeneltä. 

 

Näen välillä hetkittäisiä välähdyksiä itsestäni, joiden toivoisin olevan kokoaikaisi. Välähdyksiä, jolloin olen peiliin katsoessani tyytyväinen näkemääni. Jolloin en ensimmäisenä huomaa mahassani muka olevia liikakiloja tai sivulta pursuavia jenkkakahvoja. En ensimmäisenä tuijota persettäni ja mieti, roikkuuko se niin paljon, että saisin lyijykynän pysymään paikoillaan. Ei se roiku, mutta liian usein näen sen niin. Niissä välähdyksissä näen aivan kuin eri ihmisen. Näen tytön, tai oikeastaan naisen, joka näyttää välillä jopa helvetin hyvälle. Naisen, jolla on kroppa, jonka eteen on oikeasti tehty hieman työtäkin. En näe ensimmäisenä puutteita ja vikoja. Näen sen, mitä olen saavuttanut. En minä näe täydellistä naista... Mutta hetkittäin näen sen, mitä luultavasti moni muu näkee minussa aina. 

 

Tänään oli sellainen hetki. Koin välähdyksen. Olin salilla ja paikalle asteli todellinen helmi. En ole nähnyt häntä aiemmin. Hän käveli ohitseni, katsoi suoraan silmiin ja hymyili. Menin hämilleni... Tunsinko hänet. Ei, ei tuollaista voisi unohtaa. Koko treenin ajan hän katseli. Muutaman kerran yritti jopa saada keskustelua aikaan. Menin lukkoon. Kuten yleensä aina väärällä hetkellä. Mutisin vain jotain epämääräistä ja jatkoin treeniä. En ymmärtänyt miksi hän kaikista salin naisista iski silmänsä juuri minuun. Vilkaisin peiliin ja totesin, ettei se kai ihme ollut... Näytin helvetin hyvälle. Jopa siinä vanhassa kulahtaneessa t-paidassani, joka ei millään tavoin täytä nykyajan salivaatimuksia. Tai ehkä juuri siksi erotuin joukosta.

 

exercise.jpg