Olen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana kirjoittanut paljon. Suurimmaksi osaksi pelkkää paskaa, päivästä toiseen samaa vanhaa valitusta. Pyörittänyt mielessäni niitä samoja asioita kuukaudesta toiseen. En osaa sanoa, kuinka paljon olen mennyt elämässäni eteenpäin. Luultavasti paljon, vaikka edelleen olenkin hyvin rikki tapahtuneesta. Siitä on nyt pian tarkalleen 9 ja puoli kuukautta, kun totuus elämästäni paljastui. Matto vedettiin jalkojeni alta ja esiripu nostettiin turhan korkealle. Kaikki valheet paljastettiin koko kansan nähtäväksi. Tai oikeastaan... Ne paljastettiin minulle. Kaikki muuthan jo tiesivätkin. Koko elämäni hajosi pieniksi palasiksi keskelle eteisen käytävää. Niitä palasia olen yrittänyt viimeiset kuukaudet keräillä vaihtelevalla menestyksellä. Ensin yritin kasata palaset takaisin yhteen. Se tehtävä oli täysin mahdoton. Sitten ymmärsin, että palasista voi rakentaa myös jotain ihan uutta. Ei sekään helppoa ole. Mutta ei sentään mahdotonta...

 

Mitkä asiat ovat toisin nyt... Mikä on parempaa ja mikä huonompaa, kuin ennen. En edes tiedä. Kysymys on hankala.

 

1. Onnellisuus. Olen ehdottomasti onnellisempi. En elä elämääni joutuen miettimään päivittäin sitä, miksi toinen ei ole onnellinen. Mitä minussa on vikana, kun en kelpaa, vaikka kuinka yritän. Olen onnellisempi. Minun pitää kelvata vain itselleni. Ja nykyään kelpaan itselleni paljon useammin, kuin ennen.

 

2. Vapaa-aika. Sitä on enemmän.. Koskaan lasten syntymän jälkeen minulle ei ole ollut näin paljon vapaa-aikaa. Ehdin käymään salilla. Ehdin tekemään vaikka mitä. Ehdin jopa istumaan monta tuntia sohvalla. Ihan vain, jos haluan. En joudu enää kauhulla odottamaan sitä, milloin tulee taas hetki, että jään yksin moneksi viikoksi.

 

3. Raha. Hmm... En tiedä. Oikeastaan rahan suhde ei ole ihan kauheasti muuttunut. Rahaa on vähemmän ja isot laskut pitää maksaa yksin. Yllätyksekseni olen huomannut, että kauppalaskut ovat lähes puolittuneet. Kyllä minä sen aina tiesin, että suurin osa rahoistani menee miehen ruokiin. En vain jaksanut eritellä. Nyt ostan ruuat vain itselleni ja lapsille. Silti oli todellinen yllätys, että kauppaan menee oikeasti puolet vähemmän rahaa.

 

4. Vartalo. Olen hoikempi. Tai oikeastaan nyt jo taas lihonnut muutaman kilon. Mutta olen silti hoikempi kuin vuosiin. Raskauskilot ovat historiaa. Kaikki nykyinen johtuu täysin ja ainoastaan huonosta itsekurista ja liiasta herkuttelusta.

 

5. Itseluottamus. En vihaa itseäni enää niin paljon. Voin katsoa peiliin ja nähdä sieltä ihan suhteellisen nätin tytön. No okei, tytön, joka alkaa vähitellen olla hieman liian ryppyinen, jotta voi kutsua itseään tytöksi. Vartaloni suhteen olen edelleen täysin sokea. En huomaa kehitystä, vaikka tiedän, että jotain on tapahtuneen. Tiedän sen siitä, että kuulen jatkuvasti positiivisia huomautuksia kropastani. Mutta mikä tärkeintä. En enää elä ihmisen kanssa, jolle en koskaan täysin kelvannut. Joka ei koskaan kyennyt sanomaan, että olisin kaunis tai seksikäs. Minä olen ihan kaunis ja välillä jopa seksikäskin. Minä olen, minä tiedän ja minä olen kuullut sen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana tuhat kertaa useammin, kuin koko liittoni aikana.

 

6. Äitiys. Minä en ole koskaan sanonut, ettenkö tarvitsisi aikaa itselleni. Täysin yksin, ilman lapsia. Minä voin paremmin, minä olen parempi äiti, minä kestän kiukuttelun paremmin, kunhan vain saan välillä hieman hengähtää. Ja nyt minä saan hengähtää. Nyt minä olen parempi äiti. Ehkä. Ainakin minun pitäisi olla.

 

7. Jännitys. Sinkkuelämä on aina alkuun hauskaa. Kunnes siihen kyllästyy. Minä en ole kyllästynyt vielä. En ole päässyt edes kunnolla vauhtiin. Se tunne, kun ei koskaan tiedä, mitä tulee vastaan. Mikään ei ole kiellettyä, eikä mikään estä kokemasta jotain hauskaa.

 

8. Yksinäisyys. Olen aina viihtynyt yksin. Pelottavankin hyvin. Nyt saan olla yksin aina kun haluan. Kiitos Kesämiehen, en ole joutunut olemaan yksin silloin, kun olen kaivannut seuraa ja toisen ihmisen läheisyyttä. Miten käy nyt. Saattaa olla, että yksinäisyys alkaa ahdistaa. Eron jälkeen en ole kuitenkaan kokenut olevani kertaakaan yhtä yksin, kuin ollessani naimisissa. En edes silloin, kun olen ollut täydellisen yksin. 

 

9. Päätöksen teko. Huomattavasti helpompaa minulle nyt. En joudu enää miettimään ketään muuta, kuin itseäni. Saan vapaasti tehdä asioita, joista pidän, eikä minun tarvitse tuntea huonoa omatuntoa siitä, että pakotan toisen tekemään jotain. Tiedän, että miestä ärsytti suunnattomasti se, etten aina kyennyt tekemään päätöksiä. Tai oikeastaan... En varmaan koskaan halunnut tehdä mitään molempia koskevia päätöksiä. En halunnut, koska aina päätökseni olivat vääriä. Oli sitten kyse siitä, menisimmekö illalla lenkille tai kylppärin kaakeleiden väristä. En halunnut päättää, etten taas tee miehen mielestä väärää päätöstä. Remonttiasioissa jouduin lopulta tekemään kaikki päätökset. Ehkä hyväkin niin. Mies tiesi koko ajan, että remonttia tehdään vain minua varten. Hän tiesi, ettei tule olemaan se, joka istuu seuraavat vuodet katsomassa keittiön kaappeja. Häntä ei kiinnostanut. Hänellä oli jokaisen ison remontin aikana uusi tyttöystävä. 

 

10. Seksi. Olen saanut seksiä eron jälkeen varmaan enemmän, kuin viimeiseen neljään vuoteen yhteensä. Siitä on näinä päivinä tasan neljä vuotta, kun aloin odottaa esikoistani. Kyllähän seksiä oli. Kerran pari viikossa. Kai. Mutta olen sen jo tunnustanut, etten minä sitä odotus- ja varsinkaan imetysaikana halunnut samalla tavalla. Miehen olisi kuitenkin pitänyt se edes jollain tavalla ymmärtää. Olihan hänelle jo neuvolankin toimesta yritetty selittää, että naisen halut saattavat raskausaikana olla suhteellisen olemattomat. Ei hän tainnut ymmärtää. Ja onhan se niinkin, että pitkässä suhteessa seksistä tulee helposti pakkopullaa. Kaavoihin kangistunutta toimintaa, joka suoritetaan rutiininomaisesti, kun lapset ovat nukahtaneet. Mutta siitä en syytä pelkästään itseäni. Se oli mies, jolle seksi ei enää kotona kelvannut. Hän oli se, joka ei edes halunnut yhteistä aikaa pariskuntana. Hän ei kertaakaan lasten syntymän jälkeen yrittänyt ehdottaa minkäänlaista yhteistä hetkeä pariskuntana. Ei mitään, mikä olisi saattanut helposti johtaa yhteisiin petipuuhiin. Jos joskus jotain teimme kahden, oli se ollut puoleltani viikkojen kinuamisen tulos. Ja mikä oli lopputulos. Mies syömässä pihviä tuppisuuna naama väärinpäin... Niistä hetkistä oli romantiikka kaukana. Joten onhan se määrä ja laatu moninkertaistunut eron myötä.

 

Yritän kovasti miettiä jotain asiaa, mikä olisi nyt huonommin. Jotain mikä harmittaisi. En oikein tunnu löytävän sellaista. Ainoa asia, mikä minua edelleen harmittaa, on se, etten kyennyt tarjoamaan lapsille ehjää ja rakastavaa perhettä. Mutta ehkä heille riittää rakastava äiti ja rakastava isä, vaikkakin erillään. Ja kyllähän minä joskus kaipaan sitä toista aikuista. Kun toinen sotkee seiniä jogurtilla samalla kun toinen pommittaa televisiota legopalikoilla. Mutta yksinhän minä aiemminkin jouduin selviämään puolet vuodesta... Selvisin minä silloinkin. Ja nyt voin rankan päivän jälkeen kaatua sänkyyn ja huokaista helpotuksesta. Huomenna on isän vuoro. En enää laske viikkoja siihen, että saan hetken hengähtää.