Sain karun aloituksen seurustelulle. Ensimmäiset kaksi poikaystävää pettivät. Parin kaljan voimin diskossa, johon en itse päässyt syystä tai toisesta, he suutelivat toista tyttöä. Seuraavana päivänä tylysti kertoivat asiasta. Olin musertunut. Miksi joku tekee noin. Kolmas poikaystävä ei ikinä ehtinyt pettää, petin itse. Suutelin toista poikaa kotibileissä. Kerroin hänelle asiasta, hän antoi anteeksi. Itki, mutta lupasi unohtaa. Olin päässyt jo jännityksen makuun. Jätin hänet ja tapailin hetken tätä toista poikaa. Ei siitä mitään tullut. Ei se ollut niin jännittävää kun sai olla ihan avoimesti. Sama kaava jatkui läpi koko yläasteen ja lukion. Seurustelin ja petin. Mutta koskaan en enää tunnustanut. Petin surutta jokaista ja kysyttäessä en myöntänyt mitään. Harvoin kukaan edes kysyi. Suuteleminen johti vähitellen pahempiin tekoihin ja morkkis oli aina kova. Yleensä petin, jotta pääsisin eroon poikaystävästä, joka ei ollut tyydyttävä. Miksi en voinut vain jättää.

 

Lukion lopussa muutin yhteen ensimmäisen vakavan seurustelukumppanini kanssa. Ammattikorkeassa ihastuin toiseen. En tunnustanut pettämistä edes silloin, kun en tullut yöksi kotiin. Lopulta eräs puolituttumme yllätti minut sivukadulta suutelemasta toista. Ei auttanut muu, kuin valehdella meidän jo eronneen. Aamulla sitten jätin hänet. Pettämisestä en puhunut. Kaipa hän osasi vetää omat johtopäätöksensä. Jälkeenpäin kuulin, että hänkin oli tainnut hairahtaa.

 

Tämän seurustelusuhteen loputtua alkoi villi sinkkukausi. Lentelin kukasta kukkaan ja haistelin useampaakin samaan aikaan. En luvannut kellekkään mitään, joten en tiedä, voiko silloin sanoa pettäneensä. Oli selkeitä vakiopanoja, joissa kummallakin oli oikeus tulla ja mennä. Oli myös kolme hieman vakavampaa suhteita. Ensimmäinen oli hyvin sekava. Hän oli vieraalta pakkakunnalta. Olin hyvin ihastunut, mutta tulkitsin hänet väärin. En tietenkään kertonut mitään, mutta kyllä hän tiesi. Lopulta hän kyllästyi sekoiluihini ja alkoi itsekkin tapailla muita. Puolen vuoden enemmän ja vähemmän säännöllisen tapailun jälkeen hän katosi elämästäni. Vajaa vuosi myöhemmin sain kuulla hänellä olevan muutaman kuukauden ikäinen lapsi. Syy ja selitys. 

 

Toinen vakavampi juttu olisi ehkä ollut täydellinen, jos vain olisin kyennyt sitoutumaan. En kyennyt. Suhteessa oli kaikki, mutta silti jotain puuttui. Oliko se väärä ajoitus vai jokin muu. Minulla oli muita, hän tiesi, vaikka en tunnustanut. "En mä tyhmä oo... Jos kuulen sun kävelevän korkkarit jalassa, kyllä mä tiiän, ettet sä oo ollu yötä kotona." En odottanut olevani ainoa hänelle. Lopulta hän vaihtoi minut toiseen. Oikeastaan käskinkin. En kyennyt sitoutumaan häneen ja hän ansaitsi paljon parempaa. Hänen luokseen sain kutsun muutama yö sitten.

 

Kolmas juttu oli tuhoon tuomittu. Poika oli juuri eronnut, tyttö oli pettänyt rankalla kädellä. Ei hän tainnut ymmärtää kenen sylistä lohtua häki. Jokainen kerta humalassa hän oli varma siitä, että olen hänen unelmiensa nainen. Oikeasti, hän luuli niin itsekkin. Luulee niin kai edelleenkin. Ainakin hän vielä vuosi sitten kohdatessamme itki minulle samaa. Selvinpäin hänkin ymmärtää totuuden. En ole täydellinen, enkä lähelläkään oikeaa hänelle. Olen kuva unelmasta, kuva joka jostain syystä valtaa hänen mielensä humalassa. Vääristynyt kuva todellisuudesta. Petin häntä. En tietenkään kertonut. Olisin tuhonnut viimeisetkin rippeet luottamuksesta. 

 

Sitten tapasin miehen(i). Rakastuin, vaikkei pitänyt. Ja niin siinä sitten kävi. Päätin parantaa tapani, olla vihdoin kunnollinen. Ei se helppoa ollut. Tilaisuuksia ja tilanteita on ollut monia. Ihastun niin herkästi. Silti päätin olla parempi ihminen. Perustin perheen, halusin antaa kaikkeni, jotta se vihdoin toimisi. Karma, sitä se varmaan on. Kaikki paska kostautuu, silloin kun vähiten sitä odottaisi.

 

En tiedä, mikä saa ihmisen pettämään. Onko se luonne. Onko se tilaisuus. Miksi toiset ovat uskollisempia kuin toiset. Vai onko kukaan enää uskollinen. Osaavatko toiset vain peittää jälkensä paremmin. Sortuisiko jokainen, jos olisi varma, ettei koskaan jää kiinni. Menneeni takia aavistin aina, että jossain kohtaa suhdetta pettäminen astuu kuviohin. En oleta, että kukaan on loppuelämäänsä uskollinen, varsinkaan, kun näkee toista vain harvoin. En ole koskaan kokenut pettämistä ylitsepääsemättömänä ongelmana. Silti kirpaisi turhan syvältä se, että niin tapahtui nyt. Ollessani raskaana. En ollut henkisesti varautunut asiaan. En millään tavalla. Olin kai aina pelännyt, että sorrun itse ensin. Silloin olisi ollut ehkä helpompi hyväksyä tämä. Kuinkakohan monta vuotta olisin vielä kyennyt hämäämään itseäni. Kieltämään sen tosiasian, että olen vain likainen lutka. Nainen, jolla on taipumus pettää jokaista. Luultavasti olisin pettänyt jo, ellen olisi ollut montaa vuotta sidottuna lapsiin. Ainut hyvä puoli on se, että nyt en joudu kantamaan huonoa omaatuntoa. En joudu katumaan tekojani. En koe itseäni enää alhaiseksi ihmiseksi, joka satuttaa toista. Ihan kuin minulla olisi lupa pettää. Vai voiko sitä enää edes kutsua pettämiseksi.

 

Toivon, että näkisin ihastukseni tänään. En ole nähnyt häntä viimeisen keskustelumme jälkeen. Hän on selkeästi vältellyt minua. Mahtoikohan hän sittenkin ylittää jonkin rajan, jota katuu nyt.