Olin eilen aamusta asti todella pahalla päällä. Mies ja hänen tekonsa ärsyttivät ja vaivasivat mieltä. Taas. Kalenterista piti oikein tarkistaa... Ei, PMS:n ei pitäisi vielä alkaa. Ovulaatio oli muutama päivä sitten. Vasta viikon päästä. Ei vielä. Luultavasti vitutukseni johtui siitä, että tapasin pitkästä aikaa kaverini, joka ei ole ollut tietoinen eromme taustoista. Emme ole ehtineet näkemään toisiamme yli puoleen vuoteen. Joka kerta, kun olemme sopineet tapaamisen, olen joutunut töihin. Erosta mainitsin hänelle ohimennen, mutta lupasin selittää syyt sitten myöhemmin. Jouduin taas käymään kaiken läpi alusta asti. En selkeästi ole vieläkään valmis siihen. Kaverini oli täysin tyrmistynyt. Niin kuin kaikki muutkin kavereistani. He ovat kaikki pitäneet miestäni jollain tavalla kunnollisena ihmisenä. Eivät olisi uskoneet hänen kykenevän moiseen kaksoiselämään. En moiti heitä, enhän minäkään uskonut hänen olevan tälläinen kusipää.

Kaverini paljasti, että on itsekkin välillä alkanut epäilemään omaa miestään. Jatkuvia ylitöitä ja seksielämän puutetta. Oma tarinani ei tainnut ainakaan parantaa hänen mielialaansa ja luottamustaan. Toivottavasti heidän kohdallaan kyse ei sentään ole samasta. Vaikka olenkin melkein täydellisesti menettänyt luottoni vastakkaiseen sukupuoleen, haluaisin silti uskoa, että kyse on jostain muusta.

Joskus mietin sitä, että poistuuko tämä katkeruus koskaan kokonaan. Tulenko kantamaan koko elämäni petetyn naisen leimaa mukanani. Kyllähän tämä jollain tapaa jättää pysyvät arvet. Muuttaa minua peruuttamattomasti. Ellei muuten, niin ainakin avaa silmäni ja opettaa, ettei koskaan, ikinä, milloinkaan saa antaa itseään näin täydellisesti yhteenkään suhteeseen. Ei saa ikinä rakastua näin sinisilmäisesti. En kuitenkaan haluaisi olla katkera koko loppuelämääni. Ehkä aika parantaa, niinhän kaikki sanovat. Mutta kuinka paljon aikaa kaikki tämä tarvitsee. Nyt on mennyt puoli vuotta. Mitä ajattelen tästä kaikesta, kun on kulunut seuraavat kuusi kuukautta. Joka paikassa kerrotaan, että tälläisestä selviäminen vie vuoden. Odotan. Ihan kuin vuosi olisi jokin kiveen hakattu määränpääni. Silloin joku kävelee kellariin, sytyttää valot ja elämäni kirkastuu samalla sekunnilla. Eihän se nyt niin toimi. Tiedän kyllä itsekkin. Toivon silti. Aika näyttää miten käy... Voinko paremmin vai olenko edelleen samassa pisteessä. Yhtä haavoittunut ja viallinen. Viallinen. Miksi koen olevani viallinen. En minä ole viallinen. En minä olisi voinut tehdä mitään estääkseni tätä. Ei mies aloittanut suhdetta silloin, kun kotona oli riitaa. Silloin, kun vaimo vain nalkutti, eikä ymmärtänyt antaa pesää. Hän aloitti sen silloin, kun elämässämme oli kaikki hyvin. Kotona oli rakastava vaimo, joka ei haastanut riitaa. Raotti haarojaankin välillä raskaudesta huolimatta. En minä ole täydellinen ja ihana vaimo. En minä sitä väitä. Mutta sillä hetkellä en olisi voinut tehdä enää mitään paremmin. Sillä hetkellä minussa ei ollut mitään korjattavaa. Sillä hetkellä minä rakastin miestäni 110 prosenttisesti. Hän oli se, joka oli eksyksissä ja rikki. Hän oli se, jonka olisi pitänyt kyetä parempaan. Hän oli se, joka jostain syystä halusi pakoon sitä elämää, jonka oli itse rakentanut. Hän on meistä se, joka on viallinen.