Olin eilen viihteellä pitkästä aikaa. Lapset ovat isällään. Näin vihdoin exäni. Hän tuli hakemaan minut kaupungilta. En kyennyt lähtemään hänen luokseen. En tiedä miksi. Se ei tuntunut enää oikealta. En ole enää se sama ihminen, kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Hän sanoi ymmärtävänsä. Hän ymmärtää aina. "Olen iloinen, ettet ole enää se sama ihminen, mutta toisaalta taas tänään todella pettynyt...". Hän jatkoi taksilla kotiinsa.

 

Mielialani alkaa kohentua. Vähitellen, päivä päivältä. En tiedä auttavatko lääkkeet vai alkaako alkushokki olla ohitettu. Minä selviän, minä pärjään. Olen surullinen, mutta tässä on mahdollisuus paljon parempaan elämään. Elämään, jota vain minä ite pystyn ja kykenen määräilemään. Välillä syytän edelleen vain itseäni. Sitä, kuinka kamala ihminen olen ollut ja kuinka olen kaiken pilannut. Yhä useammin huomaan kuitenkin ymmärtäväni sen, että vaikka olen kuinka huono ja kamala vaimo, en ole koskaan ollut tässä pelissä yksin. En ole ainoa, joka on tehnyt virheitä. Miehessä on vikaa vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin.

 

Olen taas repinyt itseni ylös sohvan nurkasta. Olen murjottanut jo tarpeeksi. Vein avioeroni kellariin. Ihan kirjaimellisesti. Aloitin projektin, jonka mielessäni ristin nimellä Avioero. Kasasin kaikki romut yhteen pieneen komeroon ja aloin maalata käytävää. Maalasin katon, maalasin seinät. Ovet ja listat ja lattian. Asensin elämäni ensimmäisen gyproc-seinän, ihan itse. Omalla porakoneellani, joka ei kyllä tainnut olla paras ostos. Mutta minkäs teet, kun ei ollut ketään neuvomassa valinnassa. Minä osaan, minä pystyn, minä kykenen. Tuntuu, että projekti toimii. Mitä enemmän saan vanhaa paskaa piiloon, sitä valoisammaksi näkymä muuttuu. Kuva tulevasta selkenee. Maalikerros kerrokselta, mahdoton alkaa muuttua mahdolliseksi. Kauniimmaksi ja eheämmäksi. Seinät valmistautuvat ottamaan vastaan elämän aiheuttamat uudet kolhut vanhojen tilalle, sitten joskus. Toivottavasti kolhuja ei tule vielä hetkeen. 

 

Projekti on pitkä. Huomaan itsestäni taas sen saman kärsimättömyyden. Haluan kaiken valmiiksi tässä ja nyt, heti. Mutta se ei onnistu. Se vie aikaa. Tehtävää on vielä paljon. Pitää tapetoida ja listoittaa. Maalata vielä muutama kerros ja paikata sotkut. Ei se onnistu päivässä, ei viikossakaan. Maalatulle lattialle pitää antaa aikaa kuivua, ennen kuin laittaa kalusteet paikoilleen. Jos liian aikaisin yrittää, rikkoo vain herkän maalipinnan. Sen pitää antaa kovettua aikansa. Pitää jaksaa odottaa. Kärsivällisesti. Vielä jonain päivänä kaikki on valmista. Kunhan vain jaksan odottaa. Käytävän jälkeen remonttivuorossa on kolme kellarikomeroa. Kaksi pientä ja yksi iso. Ehkä jätän isoimman viimeiseksi. Minulla on visio siitä, mitä haluan sille tehdä. En ole kuitenkaan valmis tekemään nyt isoja päätöksiä. Annan ajatukseni hautua hetken. Kypsyttelen sitä mielessäni. Tässä menee kuitenkin tovi, ennen kuin pääsen sen kimppuun. Mieleni ehtii vielä muuttua ja saatan keksiä sille paljon paremman käyttötarkoituksen.