PMS, tuo rakas ystäväni... Tervetuloa, mutta älä vain viivy kauaa. Ei tämä ole todellista. Menkkoihin on vielä ainakin viikko. En jaksaisi millään. Eilen alkoi olo olla hieman allapäin. Tänään jo hieman enemmänkin. Vituttaa ja vituttaa lisää. Eilen tuli taas haikea mieli. Ikävä miestä. Tai en edes tiedä, onko ikävä häntä vai sitä, että pääsisi jonkun syliin. Että joku joskus lohduttaisi, eikä olo olisi näin helvetin yksinäinen. Miksi, miksi, miksi. Suurimman osan ajasta olen vain iloinen ja onnellinen siitä, että pääsin hänestä eroon. Ja nytkin olen tavallaan, mutta... Kaipaan vain hänen kosketustaan. Jostain helvetin syystä hänen sylinsä on edelleen ainut, missä on hyvä olla. Ainut, mihin haluan kun vituttaa näin lujaa.

 

Vituttaa niin paljon, ettei tee edes mieli seksiä. Nuori poju on pommitellut koko ajan treffikutsuilla. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen kiireinen koti-äiti, työt painaa niskaan jne.. Kauankohan selitykset tepsivät. Juuri Eronneesta pääsin sentään eroon. Laitoin aika selkeän viestin, joskaan en ole ihan varma, menikö se siltikään ihan perille asti. No viimeiset kaksi päivää puhelin on, luojan kiitos, ollut hiljaa. K:n kanssa lopetimme pelleilyn. Ei siinä todellisuudessa ollut mitään järkeä. Mieheltä olisin varmasti saanut tänään, mutta päädyinkin vain itkemään hänen rintaansa vasten. Katsotaan, jos olisin illalla hiukan halukkaammalla päällä.

 

Ainut, joka saattaisi hieman tällä hetkellä kiinnostaa, on nuoruuden rakkauteni, joka minut tylysti jätti ilman krapulaseksiä edellissunnuntaina. Ja joka vielä tylymmin dumppasi minut pizzajonossa viime lauantaina. Vikahan ei ole minussa, olen aivan helvetin kuuma pakkaus. Eikä hänellä, edelleenkään, kuulemma ole tyttöystävää. Niinpä, niin... Olen tyrmistynyt ja sanaton. Siis mitä? Mikä häntä vaivaa? Ei noin tehdä naiselle, ei oikeasti tehdä. Olen niin tyrmistynyt, etten suostu myöntämään tappiotani. Kaiken tämän kummallisen säätämisen keskellä sovimme kuitenkin menevämme joku päivä syömään. Mahdankohan nyt ihan noin uskoa sitäkään. 

 

Juhannus on tulossa. Olisin halunnut viettää sen lasten kanssa, mutta on taas miehen viikonloppu. Ajattelin tekeväni pikaisen reissun johonkin lähelle. Muutama päivä auringossa, ihan vain itsekseni. Säätiedoitukset eivät vain ole kanssani yhtä mieltä. Turha maksaa siitä, että pääsee hotelliin pakoon vettä ja kylmyyttä. Viikon matkaa hieman kauemmas ei valitettavasti ole nyt mahdollista tehdä. Olen siis kotona. Yksin. Voiko olla enää mitään tylsempää. Kaikki kaverini ovat jossain... Mökeillään kai. Viettämässä parisuhde-Juhannuksiaan. Ei kiinnosta. Mikä siinä on, että kun itse jää sinkuksi, niin ne viimeisetkin ikisinkut ystävät päättävät pariutua. Juuri samalla hetkellä. Tai elleivät pariudu, niin sitten muuttavat monen sadan kilometrin päähän. Koska he ovat sinkkuja, perheettömiä ja täysin vapaita tekemään hulluja päätöksiä. Niin epäreilua. Kaipa se on kohtalon ivaa...

 

Ja puhelin piippasi taas... En selkeästikkään osaa olla tarpeeksi selkeä. Pitääkö se nyt rautalangasta vääntää. Ei kiinnosta, ei nappaa, ei heru, ei irtoo. Ei, ei ja ei. Hän on mukava ihminen. Mukava. Täydellistä poikaystävämateriaalia, jos nyt unohtaa pienen takertumisen... Mutta minä en halua poikaystävää.  Enkä halua naida ihmistä, joka on vain mukava. Mukava ei kiihota.