Päälimmäisenä tunteena leijailee useina päivinä kostonhalu. Aikuismaista, eikö... Mies tietää yhtä hyvin, kuin minäkin, että jonain päivänä se on edessä. Ei tänään, eikä ehkä ensi viikollakaan, mutta se päivä tulee vielä. En ole päättänyt, paljastanko asian silloin Miehelle. Luultavasti en. Siitä tulisi vaan uusi kriisi. Ehkä se olisi itselleni vaan henkinen tasoitus. Pelattaisiin vihdoin molemmat samalla pakalla.

Kävin baarissa. Tuntuu siltä, että haluan nyt mennä. Kolme vuotta, hieman ylikin, olen ollut raskaana tai äiti. Äiti ja vaimo, joka kiltisti odottaa Miestään kotiin ja käy viihteellä aivan liian harvoin. Kolme vuotta, ja paljon päälle, Mies on pannut menemään milloin mitäkin ja nyt se vuoro on siirtynyt. En hae tarkoituksella kostoa. En hyppää ensimmäiseen petiin, jota tarjotaan. Tällä hetkellä haen ehkä enemmän sitä tunnetta, sitä, mikä tulee, kun huomaa mahdollisuudet ympärillään. Sitä, että näkee vielä kelpaavansa. 

Baareissa on nykyään se huono puoli, ettei sieltä enää löydy kauheasti mitään kiinnostavaa. Ei kyllä tainnut löytyä enää pitkiin aikoihin ennen Miestäkään. Kaikki ovat joko liian nuoria tai muuten vaan säälittäviä, säälittäviä kuten minäkin. Minulla on ehkä turhan kovat kriteeritkin. Miehen tulee mielyttää silmää ja siinä tulee olla särmää. Kiiltokuvapojut eivät kiinnosta. Miehen pitää näyttää mieheltä. Hyvänä esimerkkinä miesmaustani voisi toimia vaikka Jere Karalahti. Ainakin silloin joskus, en tiedä, miltä hän nykyään näyttää. Miehellä pitää olla myös kokoa. Kyllä se pitää huomata kysymättäkin, että salilla käydään. Jos haen vaan yhdenillan seuraa, niin turha sepustaa tarinaa siitä, kuinka sisin on tärkeintä. Paskat, kyllä se on silloin ulkonäkö, mikä merkitsee. Jos ihmiseen oikeasti ihastuu ja tutustuu, niin silloin se ulkonäkö ei ole niin tärkeää. Silloin se sisäinen kauneus vaikuttaa usein niin, että ihminen näyttää ulkoisestikin viehättävämmältä. Tuntuu vaan poikkeuksetta olevan niin, että ainoat katseenkääntäjät ovat siellä baarissa vain työnsä vuoksi. Kirjoittamaton sääntöni on, ettei portsareihin kosketa. Ei edes pahimmassa hädässä. Onhan niitä muutama menneisyyteen mahtunut, suoraan ovelta en ole ketään mukaani raahannut, ammatti selvinnyt myöhemmin. En halua olla taas yksi känninen valloitus, ei pahalla. Portsareihin en koske. Piste. Merimiehiin valitettavasti kylläkin. 

Pakko myöntää, että itsetuntoa hivelee se, kun huomaa edelleen saavansa sen, mitä haluaa. Luulin jo menettäneeni taidon. Sen, kun astuu baariin ja antaa katseen kiertää. Löytää ne muutamat, jotka olisi sinkkuaikoina edes saattanut harkita vievänsä kotiin. Lähestyy, menemättä liian lähelle. Flirttaa, ilman, että toinen on varma flirttailenko kuitenkaan. Ja se, kun saa sen toisen lähestymään ja tietää, että on voittanut pelin. On ihana kuulla ekaa kertaa moneen vuoteen olevansa kaunis. Kuulla kuinka hyvä vartalo on, kuinka näkee, että olen treenannut. Tosin tämänkään sanoja ei koskaan nähnyt roikkuvia rintojani, eikä löystynyttä mahaani. Olenhan minä vaatteet päällä ollut ihan siedettävän näköinen jo suhteellisen kauan. Hyvältä se silti tuntuu. Itsetuntoni on käynyt niin nollissa raskauksien myötä. Ja sanomattakin selvää, että kun saa tietää miehen paneskelleen koko ajan parikymppisiä kaunottaria, ei se kamalasti itsetuntoa kohota. Raskausajat olivat ihania, mutta sen jälkeisen ajat olivat henkisesti aika rankkoja. Kiloja tuli liikaa, rinnat valuivat maitoa, olo oli kaikkea muuta, kuin seksikäs ja naisellinen. Mutta kyllä sitä vaan vieläkin näyttäisi seuraa irtoavan. Ainakin sieltä baarista. Siellä kun on helppo jättää mainitsematta pari pientä lasta ja sekava parisuhde. Ja alkoholihan kaunistaa aina.

Mutta ei, en minä oikeasti löytänyt ketään, jonka luokse olisin voinut kuvitella lähteväni. En, vaikka kaikki kahden jälkeen haetut paukut olivatkin liikaa. Luultavasti asia satuttaisi minua itseäni vain enemmän. Taidan tarvita nykyään tunteita, ennen kuin voin harkita seksiä. Ei se joskus niin tarkkaa ollut.