Ja niinhän siinä sitten kävi... Kesämies oli ihana. Aivan täydellinen. Kunnes hän unohti pysyä roolissaan... Takertui kiinni ja halusi omistaa. En minä halua mitään vakavaa suhdetta, en todellakaan. Olen juuri päässyt eroon kymmenen vuoden parisuhdehelvetistä. En minä ole valmis mihinkään seurustelusuhteeseen. Minähän olen edelleen naimisissakin. Oi miksi, miksi, miksi... Miksei asioita voi pitää yksinkertaisina. Nauttia ja naida aivonsa pellolle, kun siltä tuntuu. Sitä minä haluan. Pitää hauskaa. Ilman mitään suurempia lupauksia. Miksi hänen piti ihastua liikaa. Ei se ollut tarkoitus. Miten ihmeessä niin pääsi käymään. Kyllähän minä tiedän, että osaan olla todella hauskaa seuraa silloin, kun haen elämääni pelkkää irroittelua. Minun kanssani voi olla ihanaa, kunhan asiat eivät mene liian vakaviksi. Siksi kai suurin osa entisistä hoidoistani edelleen lähtisi mukaani. Minä luulin, että Kesämies osaisi pelata tätä peliä. Minä jopa hieman epäilin, ettei hän olisi edes kovinkaan kiinnostunut. Seksiähän hänkin kuulemma oli hakemassa, mutta sitten se vain iski. Jokin. Olisi edes pitänyt suunsa kiinni ja antanut asioiden mennä painollaan. Miehelle kävi aikoinaan samoin. Paatunut pelimies sekosi täysin. Hän vannoi rakkauttaan jo muutaman viikon tapailun jälkeen... Ja minä vain nauroin paskaisesti päin naamaa. Ei ehkä ihme, ettei hän koskaan myöhemmin kyennyt asiaa sanomaan.

Kaipa minä joudun käymään sen keskustelun, jolta luulin välttyvänä. Ei vika ole sinussa, en vain ole valmis mihinkään vakavaan. En halua loukata. Ja niin edelleen... Perkeleen parisuhdepaskaa. En minä tälläistä kaivannut. Hetken harkitsin, että olisin silti pitänyt hänet luonani. Tai ainakin sängyssäni. Kyllä se ihastus siitä olisi viimeistään elokuun lopulla laantunut. Mutta ei. Hän tuntuu kaiken lisäksi olevan hieman liian mustasukkaista sorttia. En kestä sellaista. Olisiko väärin päästää hänet sänkyyni vielä kerran... Epäilen vahvasti, etten tule hetkeen löytämään yhtä täydellisesti itselleni sopivaa kumppania.

Kesämies ei kuitenkaan saanut täysin pilattua kesäfiilistäni. Aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Kyllä Kesämiehen menetys hieman kirpaisi, mutta kesämiehiä on maailma täynnä. En aio luovuttaa. Ja mikä parasta, taidan vihdoin olla ihan kivassa kesäkunnossa. En minä sitä itse edelleenkään peilistä näe. Sama roikkuva läskikasa sieltä kurkkii takaisin. Mutta muiden silmissä asia taitaa olla toisin. Kaverini oli lisännyt naamakirjaan kuvan viikonlopun auringonottohetkistä. Salilla yksi ohjaajista, naimisissa oleva mies ilman ainuttakaan taka-ajatusta, tuli yllättäen kehumaan timmiä mahaani. Olin hetken huuli pyöreänä, kunnes hän selitti nähneensä kuvan minusta. Menin heti vakoilemaan kuvaa. No, ei se kai hullummalta näyttänyt. Itse tietenkin löysin vaikka kuinka monta vikaa ja parannusta vaativaa asiaa. Mutta ei kai sitten hullummalta. Viikonloppuna törmäsin naiseen, joka selkeästi itsekkin salilla viihtyy. Kuolasin hetken häntä. Hän oli mielestäni aivan täydellisessä kunnossa. Paljon paremmassa kuin minä. Sitten nainen avasi suunsa. Kehui maasta taivaisiin. Olin häkeltynyt. En tajunnut edes kiittää. Olen viimeaikoina saanut muutenkin useita erinäisiä huomioita ulkomuodostani, jotka ovat hivelleet itsetuntoani. Mutta miksi ihmeessä en voi nähdä itseäni niin kuin muut. Miksi aina löydän ne pari liikakiloa, josta pitäisi päästä eroon.

Tinderistä tuli tänään uusi viesti. Aivan syötävän komea mies. Kerrassaan täydellinen, ainakin kuvissa. En kuitenkaan saanut enää vastausta omaan viestiini. Mahtoikohan hän erehdyksissään kysellä kesäkuulumisia väärältä matchiltä. Jään odottamaan...