Kuinka osuvasti... Heti edellisen postauksen jälkeen saimme Miehen kanssa aikaan ensimmäisen sanomisen. Oikeastaan kai ikinä. Kysymys oli pienestä asiasta. Vähän kai molempien väärinkäsityksestä. Asiasta, joka olisi helposti ollut toteutettavissa toisin. Loukkaannuin hieman. Mies olisi mielestäni voinut  toimia toisin. Oikeastaan hänen olisi kuulunutkin toimia toisin.

Mietin hetken, uskallanko edes sanoa asiasta. Asia oli itselleni kuitenkin tärkeä. Ja selkeästi paljon tärkeämpi, kuin Mies osasi olettaa... Päätin uskaltautua. Toivon kovasti, ettei Mies taas noussut pysyvästi takajaloilleen. Päättänyt, että olen vain valittava ja asioihin takertuva exä, joka tekee tikusta asiaa. Ensireaktio oli ainakin juuri se. Kuten pelkäsinkin. Yritin selittää kantani mahdollisimman hyvin ja ystävällisesti. Mies laski hieman sotakirveitään. Sanoi ymmärtävänsä ja pistävänsä asian mieleen. Toivottavasti hän ymmärsi. 

Ehkä tämäkin on osa erovanhemmuutta. Että voi joskus sanoa asiasta, joka harmittaa. Johon toivoo muutosta. Ilman, että siitä on pakko saada järjetöntä riitaa. En jaksa valittaa pienistä asioista. Ei ole valittanut Mieskään. Siitä ei tulisi mitään. Mutta joistain asioista pitää voida myös keskustella. Sellaisista ainakin, jotka saattavat tulevaisuudessa aiheuttaa turhaa mielipahaa toiselle. Jos se on helposti vältettävissä, niin mielestäni kaikki voittavat. Ehkä me eron myötä opimme vihdoin myös keskustelemaan ongelmista. Rakentavasti. Ilman riitaa. 

Mutta ehkä tämäkin on suotavaa. Olen käsittänyt, että monissa eroperheissä valittaminen on joka päiväistä. Sallittakoon minun purkaa vitutustani kerran vuodessa. Ehkä ensi kerralla on Miehen vuoro.