Viikko on vierähtänyt nopeasti. Olen tapaillut Kesämiestä ahkerasti. Taas. Hän on hiipinyt luokseni, kun lapset ovat nukahtaneet. Ottanut kainaloonsa ja tarjonnut kaiken, mitä olen koskaan edes kuvitellut haluavani. Ja kyllä, minä olen onnellinen. Hänen kanssaan tuntuu hyvälle. Kaikki. Hän vain tuntuu oikealle. Ehkä yritän unohtaa sen, että olen edelleen naimisissa. Sen, ettei ehkä olisi vielä hyvä hypätä suinpäin uuteen suhteeseen. Ehkä yritän vain olla ja antautua hetkeen. Koska toisaalta... Vaikka olen asunut yksinäni vasta nelisen kuukautta, koen, että ero tapahtui jo paljon aiemmin. Kyllä kaikki oli selvää jo sillä hetkellä, kun miehen kaksoiselämä paljastui. Vaikka tavallaan ehkä yritimme... Ei se kuitenkaan enää ollut sitä samaa. Ei se ollut todellista yrittämistä saada suhde toimimaan. Ei kummankaan puolelta. Mies odotti, että minä olen valmis eroamaan ja minä... No, omalta kohdaltani se oli vain lähinnä pelkoa yksin jäämisestä, pakonomaista tarvetta yrittää roikkua suhteessa. Ehkä jopa suureksi osaksi häpeää... Miten ihmettä minä sanon ihmisille. Miten ihmeessä selitän, että olen kahden vaippaikäisen yksinhuoltaja. Kuinka epäonnistunut olenkaan. Häpeä. Nöyryytys. Sitä minä kai mietin liikaakin. Aivan liikaa. Koska ainut asia, jota minun olisi kuulunut miettiä, oli se, miten minä itse voin. Mikä on hyväksi minulle. Mutta en osannut. Koin liiaksi häpeää. Häpeää, jota minun ei olisi kai edes kuulunut tuntea. Mies se oli, jonka olisi kuulunut olla teostaan häpeissään.

Mutta nyt minä mietin itseäni. Vihdoin uskallan miettiä vain itseni. Sitä, mikä tuntuu hyvälle. Mikä on hyväksi minulle. Ja tällä hetkellä kaikki tuntuu hyvälle näin.