Seuraavat ajatukset vallanneet mieleni jossain kohdin syksyä:

Mitä minä olen? Toisena päivänä tiedän, toisena minulla ei ole aavistustakaan. Olen nainen, mutta koen silti olevani vasta pieni tyttö. Olen äiti ja toisena päivänä en tiedä miten selviän ilman omaani. Olen yrittäjä, jolla on hankaluuksia pitää edes oma elämänsä kasassa. Miten ikinä selviän tästä. Miten ikinä voin olla vastuussa tästä kaikesta, vaikka jonkun pitäisi ennemminkin olla vastuussa minusta. Mitä helvettiä minä olen ja miten tästä kuuluisi selvitä?

Tätäkö aikuisuus on... Sekasortoa ja hukassa olemista. Toisena päivänä on vahva ja voittamaton, toisena päivänä pelokas ja haavoittuvainen. Miten ikinä kukaan selviää aikuisena. Minulla on lapset ja talo ja viisi pankkitiliä. Joku hullu on myöntänyt minulle lainaakin ja kaksi luottokorttia. Minulla on kallis auto ja tili miinuksella (koska en ikinä muista millä tilillä rahani ovat). Minulla on kaksi lasta, jotka minun kuuluisi kasvattaa. Silti tuntuu, että he kasvattavat minua enemmän. Minulla on kulissit kunnossa. Minä näytän aikuiselta. Ainakin välillä. Miksi minusta tuntuu, että olen edelleen vain vastuuton kakara, joka ei tiedä mistään mitään.

Ihminen on koko elämänsä jossain vaiheessa... Ensin on vauva-aika. Silloin on normaalia huutaa, kun haluaa jotain. Ainut keino osoittaa jonkin olevan hullusti tai haluavansa jotain. Itku, huuto. Sitten tulee uhma-ikä ja lisää huutoa. Uhmaa toisensa perään, kunnes aletaan puhua esimurrosiästä. Ja silloin sitä huutoa vasta riittääkin. Tavarat lentelevät ja ovet paukkuvat. Ainakin naapurin tytöllä. Eikä heidän varsinaisessa teini-iässä oleva poikakaan aina tunnu vanhempia helpolla päästävän. Teini-iän jälkeen alkaa kai varhais-aikuisuus. Typeryydet menevät sen piikkiin. Saat vielä hetken olla nuori ja tyhmä. Hetken. Kunnes yhtäkkiä oletkin aikuinen. Aikuinen, jonka ei kai enää kuuluisi mokailla. Ei kuuluisi käyttäytyä tyhmästi. Aikuinen. Ihminen, jonka odotetaan olevan vastuullinen ja, ja, ja... Aikuinen.

En minä halua olla aikuinen. En minä ole valmis olemaan aikuinen. Minusta tuntuu useimmiten siltä, että haluisin heittäytyä selälleni lattialle sätkimään ja kiljumaan. Söpösti siihen 2-veeni viereen, joka suuttui kun ei saanut ruuaksi vaahtokarkkeja. Minä olen ihan yhtä hukassa. En minäkään osaa käsitellä tunteitani. Kyllä minuakin vituttaa, etten saa syödä suklaata aamupalaksi ja päivälliseksi. Miksi minä en saa huutaa.