Olen hieman huvittuneena seurannut ihmisten villiintymistä politiikan saralla. En ole itse jaksanut ajatella paljonko tulevat leikkaukset rokottovat omaa kukkaroani. Veikkaampa, että kohtalaisesti, koska melkein jokainen tuleva muutos osui jollain tavalla omiin nilkkoihini. Pitäisikö siis hyppiä raivosta pöydillä ja nyrkkiä puiden vannoa muuttoa ulkomaille. Se tuntuu olevan vallitseva mieliala Suomessa tällä hetkellä. Miksi? Joku fiksu oli laskenut, että viisihenkisessä lapsiperheessä leikkaukset tekevät 600€ loven lompakkoon vuodessa. Jos nyt oikein muistan. Onhan se jo kiva summa, pääsisin yksikseni vaikka tyyriille lomamatkalle. Mutta jos tuon summan jakaa kuukausiin, niin eihän se ole lähellekkään sitä... Ehkä olen kylmä ja kamala ihminen, mutta kyllä minusta lapsia tehdessä pitäisi jollain tasolla miettiä myös se, että todella pärjää myös taloudellisesti. En ole rikas, en todellakaan. En tiedä, missä menee hyvä- ja huonotuloisen raja. Kaikki tuttavani, muutamaa opiskelijaa lukuunottamatta, tienaavat kuitenkin reippaasti itseäni enemmän. Lapsilisineen tuloni ovat n. 2000€/kk - verot. Ja kyllä, välillä erehdyn itsekkin laskemaan lapsilisät pysyviksi tuloikseni, mutta tiedän, ettei kukaan tässä perheessä kuitenkaan nälkään kuolisi, jos niitä ei yhtäkkiä enää tilille tippuisikaan. Rahoista puolet menee nytkin lasten tileille.

 

Olen usein miettinyt, miten ihmeessä pärjään tuloillani. Tiedän monia, joilla on paljon parempi palkka, mutta silti he tuntuvat olevan jatkuvassa rahapulassa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että ei se palkka, vaan se, miten sitä käyttää. Ihmisen tulee kyetä suhteuttamaan menonsa tuloihin. Nyt saan varmaan jokaisen työttömän vihat niskoilleni... Itse en kamalasti itselleni ostele, ehkä hävettävänkin vähän. Ja nekin vähät halpoja lumppuja. Makuni muuttuu kuitenkin ennen, kuin ehdin käyttää 100€ farkkuja kymmentä kertaa. Enkä edes huomaa eroa halvempiin. Minulla ei ole tyylitajua. Lapsille ostan paljon, mutta nekin yleensä alennusmyynneistä tai kirpputoreilta. Miksi maksaisin toppapuvusta 70-100€, kun voin ostaa jo edellisenä keväänä uuden kympillä tai kahdella. Ja myydä sen sitten lähes samaan hintaan pois. Ruokaan meillä menee rahaa paljon. Ja melkein yhtä paljon on aivan turhaa, tavaraa ja tuotteita, joita voisi ostaa halvemmallakin. Hamstraan myös alelihoja pakkaseen. Auto on uusi, hemmottelulahja itselleni miehen petollisuuden paljastuttua. Ajan turhan paljon, työmatkaakin kertyy. En harrasta tekokynsiä, ripsipidennyksiä, enkä muitakaan naisellisuuksia. Pitäisi ehkä, mutta olen liian pihi. Kampaajallakin käyn aivan liian harvoin. Onko enää ihme, että mies lähti vieraisiin... Elän omasta mielestäni turhankin leveästi. Jos todella laskisin rahani tarkkaan ja ostaisin vain harkitusti, jäisi säästöön paljon nykyistä enemmän.

 

Olen pienestä asti oppinut säästämään. En tiedä miten ja miksi. Jostain se on kuitenkin lähtöisin. Ensimmäisen työpaikkani sain ala-asteelta lähdettyäni. Tuuriahan se oli, hyvää sellaista varmaan. Sen jälkeen olin töissä joka kesä. En osannut edes kuvitella, että olisin muiden ikäisteni tavoin maannut koko kesän rannalla ilman huolen häivää. Muistan edelleen ensimmäisen palkkani. Se taisi olla tuhat markkaa. Että sitä ylpeyttä. Ja vaikeutta, mihin olisin rahani käyttänyt. Ostin yhdet farkut, Levikset mallia 501. Ne olivat silloin muotia. Loput säästin. Siitä asti olen vain säästänyt. Harmi, että olen nyt tyhmyyttäni tuhlannut kaikki säästöni ja enemmänkin kotimme remonttiin. Ehka saan edes osan rahoista takaisin, kun myymme talon. 

 

Miehen kanssa meillä on aina ollut omat rahamme. En ole koskaan tiennyt, mitä hän tienaa. Paljon enemmän kuin itse, mutta en sen tarkemmin. Laskut on maksettu puoliksi ja ruuat myös. Ensimmäisen lapsen synnyttyä tein sen virheen, että miehen ollessa töissä maksoin lähes kaikki lapsesta aiheutuneet kulut. En jaksanut eritellä ostoksia. Oli helpompi maksaa kaikki yhdellä kortilla. Mies kai oppi tähän. Äitiysloman jälkeen jäin hoitovapaalle. Tuloni romahtivat, koska tein töitä vain muutaman kerran viikossa. Maksoin vielä tuolloinkin suurimman osan lapsen menoista säästöilläni, kunnes tajusin, ettei siinä ole mitään järkeä. Miehelle taisi tulla yllätyksenä, kun aloinkin ilmoitella hänelle vähän väliä yhteisen tilin olevan nollilla. En tiedä, onko rahojemme jakaminen ollut muutenkaan ihan tasapuolista. Miehen poissa ollessa kauppalaskumme jäi reilusti alle puoleen siitä, mitä se on hänen ollessa kotona. Mutta olisihan se nyt naurettavaa alkaa eritellä kuka syö enemmän juustoa ja jakaa kananmunat puoliksi. 

 

Olen pohtinut paljon sitä, miten pärjäisin taloudellisesti yksin. Tiukkaahan se tekisi, mutta omien laskelmieni mukaan selviäisin jotenkin. Varmaan joutuisin vaihtamaan auton halvempaan ja talonkin ehkä. Söisin niukemmin ja kävisin vielä harvemmin kampaajalla. Mutta en usko sen olevan mahdotonta. Talon kustannukset ovat todella korkeat. En kuitenkaan tiedä pääsisinkö yhtään halvemmalla, jos muuttaisin rivi- tai kerrostaloon. Yhtiövatikkeet näyttävät hipovan pilviä. En ole ottanut selvää mahdollisista elatusmaksuista. Kuuluuko sellaisia edes maksaa, jos on yhteishuoltajuus. Tuntuu jotenkin hassulta. Jos lapset asuisivat yhtä paljon molempien luona, eivätkö kulutkin melkein puolittuisi. Isoimmat hankinnat voisi edelleen tehdä yhdessä. Ehkä elän jossain haavemaailmassa. Ovatko entiset puolisot ikinä niin hyvissä väleissä, että moinen onnistuisi.

 

Ihastukseni ei ollut enää viestitellyt mitään. Vähän odotinkin jotain sellaista. Miten voi olla näin hankalaa tulkita toista ihmistä. Nyt muistan, mikä sinkkuajassa oli ärsyttävintä. Epätietoisuus...

 

PS. Paino +100g. Loistava alku laihdutukselle.