Ihana viikonloppu takana Kesämiehen kanssa. Yritin, yritin ja yritin. Ja melkein onnistuin. Mutta ei... Ihan kuin jotain olisi sisältäni kuollut. Ehkä jotain onkin. Mahdollisesti rikkoutunut loppuelämäkseni. En vain saa sitä tunnetta esiin. Siinä kohtaa, kun pitäisi mahdollisesti alkaa tuntea jotain ihanaa, minä alan ahdistua. Käperryn itseeni ja työnnän hänet taas kauemmaksi. En tiedä, mikä minua vaivaa. Toivottavasti näin ei tule olemaan aina ja ikuisesti. 

Veikkaan, että PMS iskee tässä kuussa todella pahasti päälle. Olen jo nyt tyytymätön itseeni ja muutenkin ollut koko kuukauden jollain tavalla hieman allapäin. Syysmasennusta ilmassa, kenties. Pitänee kaivaa taas pitkästä aikaa pilleripurkki esiin. En ole moneen kuukauteen syönyt lääkkeitä. Monesti olen harkinnut ja ehkä joinain päivinä olisi pitänyt, mutta en ole sitten jaksanut. Kuukaudet ovat menneet eteenpäin suhteellisen kivuttomasti. En saa enää raivokohtauksia. Niiden kohde on poistettu elämästäni. En ole muutenkaan vajonnut niin syvälle itsesääliin, kuin alkuvuodesta oli tapana. En ole enää kokenut sitä tunnetta, etten kykene mihinkään. Sitä, jolloin sohvalta nouseminen ei onnistu, koska en osaa/kykene/pysty tekemään yhtään mitään. En edes avaamaan maitotölkkiä, koska se  on liian haastavaa. Elämäni alkaa kai olla jollain tavalla oikeilla raiteillaan. Paitsi nyt... Nyt hieman pelottaa. Eniten pelottaa se, kuinka paljon vihaan peilikuvaani. Olen lihonnut. Todella paljon. Melkein huomaamatta lähes kymmenen kiloa. Ei se niin yllätys ollut, koska painoni tuntuu hakeutuvan aina tähän samaan. Kehoni haluaa olla hieman pyörempi, kuin mieleni. Ja jos en laske jokaista suupalaa ja kiinnitä asiaan koko ajan huomiota, painoni nousee. En minä lihava ole vieläkään. Muiden silmissä. Omissa silmissäni näytän järkyttävältä. Ja se saa aikaan sen, etten halua enää edes minkäänlaista läheistä toimintaa kenenkään kanssa. Vartaloni yököttää minua, enkä todellakaan halua kenenkään muun siihen koskevan. En edes Kesämiehen, joka jaksaa melkein päivittäin kertoa, kuinka hyvältä näytän hänen silmissään. Minä vihaan sitä, että joku koskee minuun nyt. Ja minä tiedän, että vika on vain omassa päässäni. Miksi en pysty näkemään itseäni kauniina. Ehkä, koska tiedän, että voisin näyttää paremmaltakin. Olen näyttänyt paremmalta. 

Ei Kesämies minua enää kauaa jaksa. Ei raukka saa enää seksiäkään, kuin silloin tällöin. Pari-kolme kertaa viikossa. Onhan se kai jonkin mittapuun mukaan paljon sekin, mutta hän on ihmisiä, joille pitäisi olla hyvää tarjolla joka päivä. En tiedä, onko hän jo käynyt vieraissa. Suoraan sanottuna, asia ei edes kiinnosta. Olen alusta asti asennoitunut niin, että jossain vaiheessa se tapahtuu. Ajatus ei oikeastaan edes häiritse enää. Kertooko se siitä, että tunteeni häntä kohtaan eivät todellakaan ole sitä, mitä pitäisi. Eikö mustasukkaisuus ole jollain tavoin tiedostamatonta. Asia, johon ei voi vaikuttaa. Minä en ole mustasukkainen hänestä. Alkuun olin, mutta en enää aikoihin. Ei se minulta ole pois, jos häntä panettaa vieraat. En minä häntä omista. En edes halua omistaa. Minä tiedän, että hän on sellainen mies, että saa varmasti keneltä haluaa. Hän on ulkoisesti todella hyvännäköinen ja sisäisesti lähes täydellinen. Kyllä hänelle riittää vientiä, jos hän vain haluaa. Ja hän ansaitsisi haluta jotain muuta kuin minut.

Avasin Tinderin eilen pitkästä aikaa. Ihan vain huvikseni. En minä aio seuraa hakea ennen kuin suhde Kesämieheen on virallisesti ohi. En viitsi olla täydellinen kusipää. Katselin vain vaihtoehtoja. Onhan niitä. Ei tosin mitään täyin sykähdyttävää. Sinkkuilu houkuttaa taas. Toisaalta, jos seksikään ei kiinnosta, niin ehkä on vain parempi antaa hetken asioiden olla. Ehkä sitten kesällä olen taas tyytyväisempi itseeni ja kaipaan toisen kosketusta kehollani.